Kipu

Kun lääkärissä kysytään, millaista kipu on ja missä tuntuu ja kuinka usein, tulee vähäteltyä ja rankasti. Sitä ei vaan kehtaa sanoa, kuinka kamalaa ja tuskaa se oikeesti on. Kuinka koko maailma romahtaa ja kuoleminen tuntuis helpoimmalta, koska se kipu on niin kamalaa. Olis helpompaa irrottaa vaan pää. Sitä ei myöskään enää parin päivän päästä muista kuinka kovaa se kipu oikeesti oli. En oo suostunu kipupäiväkirjan tekoon. En halua kattoa taaksepäin ja nähä kuinka paljon kipua ja tuskaa on ollu. Kysyttäessä mulla aina ollu iha hyvä viikko. Lääkärissä pitää tosissaa miettiä, et mite se olikaa oikeesti. Ja kun se kova kipu iskee, muistaa ettei oo lääkärissä puhuttu ihan totta.

Kipu on lievänä kokoajan läsnä ja se milloin se pahenee on mysteeri. Tai miksi. Se voi olla sekuntti, kun se kova kipu on päällä, tai sitten nousee parissa tunnissa. Se voi kestää muutaman tunnin tai usiamman päivän. Nykyään onneksi keskimäärin vaan 12h.

Eilen kipu tuntu jo aamusta kovempana, vas 6 (paras vas 4). Jos oisin saanu nukuttua ja levättyä, ei voi tietää oisko kipu laskenu, mutta Peetua ei nukuttanu niin me ei sitten nukuttu. Neljän aikaa oltii seiskassa ja ruuan laitosta ei meinanu tulla mittään. Ei pysyny ajatus mukana ja kipu nousi. Lilian kanssa Duploilla Peetu sylissä lattialla koitin sinnillä leikkiä. On niin väärin, kun lapsi jää paitsi äitin läsnäolosta kivun vuoksi. Oli pakko luovuttaa ja mennä sohvalle makaamaan. Kipu tuplaantuu itkua pidättessä, kun Lilia leikkii ja tanssi ja nauraa ja haluaa äidin mukaan, tai edes tilanteeseen läsnä.

Tuntuu kuin pää ois betonikuutiossa, jota heitellään ja pää lentelee seinästä seinään. Kuin vasaralla hakattas ohimoita ja poskipäitä. Kuin tylpällä tikulla tökittäs silmäkuoppia ja silmiä. Jos on aivan paikallaan tarpeeksi pitkään, kipu alkaa pikku hiljaa helpottaa, mutta millinki liike, niin kipu pahenee. Hengittäminen viiltää aivoja ja nielasu pahentaa kipua. Tuntuu, että pitäs liikkua samalla kun tietää että jos on ihan paikallaan, niin kestää paremmin. Samalla tuntuu kuin betoni valuis päästä hartioille ja jähmettäis. Silmien liikkutaminen pahentaa kipua, mutta välttämättä kiinni pitäminen ei oo paras. Puhuminen pahentaa kipua, kun kipu on kovimmillaan vaikka tuntuu ettei siitä enää pahemmaksi voi mennä. Syöminen ja juominen ei onnistu, pureminen vaan pahentaa. Kun kipu menee tarpeeksi kovaksi oksettaa ja paljon, mutta onneksi en oksenna. Se ois varmasti aivan järkyttävää tähän kaiken päälle. 

Nukkuminen kovassa kivussa ei onnistu. Sen vuoksi seuraavana päivänä oon vielä väsyneempi ja kuin jyrän alle jäänyt. Viimeseen asti koitan pystyä toimimaan ja unohtamaan kivun. Vielä en oo koskaan kaatunu vaikka oon lähteny yksin vessaan. Lapsia en kanna enkä autolla aja, kun kipu on liian kova. Yritän puhua ja puhua, jotta unohan kivun. Kattoa/kuunnella jotakin sarjaa/leffaa. Tai pelata puhelimella. Kun on yheksän vuotta tästä kärsiny, niin oppii paljon, mutta ikinä tätä ei opi kestämään. 

Eilen sohvalla maatessa, itkin ja koitin keskittyä teeveen kattomiseen/kuuntelemiseen. Kivun keskellä, kun kattoo sarjoja ja ihmisten vastoinkäymiset on kiire, pienet riidat ym, tuntuu ne niin pieniltä. Kateellisena miettii, että oispa meilläki vaan niin kiire ettei ehittäs Villen kans näkemään välillä kuin vilaukselta, kun molemmat oltais töissä ja päälle harrastukset. Se olis sitä tavallista perhe-elämää, mistä oon muille kateellinen.

Nyt lepäämään Peetu kainalossa. 

P.S. Tarkistamaton kirjotus