Ehkä sittenkin haluan olla kotona

Viimeisen vuoden vähintään olen kaivannut, niin kovasti töihin. Työyhteisöä, työpaikkaa. Kova halu päästä pois kotoa ja tehdä jotakin merkityksellistä, jotain millä on väliä. Perheen, lasten ja kodin lisäksi. Halu on ollu kova ja se on jopa ahdistanu. Ehkä siksi, että se työ on asia, mikä ihmiselle kuuluu. Se on oletus, että jokainen sitä tekee. On töitä ja lomia, arkea ja juhlaa.

Kuitenkin nyt, kun oon selvinny viime yöstä, alan olemaan vahvasti toista mieltä. Pitkän viime yön mietin asioita ja koitin kestää aivan kamalan kivun. Rukoilin ja koitin olla itkemättä. Olisi voinut vaan itkeä, mutta se pahentaa kipua, niin piti keskittyä. Mietin, että taidan paljon mielummin haluta olla kotona kivutta kuin töissä ja kärsiä järkyttävistä kivuista, mihin ei oo täsmä apua. 

Nyt kolme viikkoa jatkunut yhtäjaksoinen kipu välillä pahenee ja välillä vähä helpottaa. Muutaman kuukauden ehdin nauttia kivuttomista päivistä, kun päivittäinen kipu saatiin pois. Ja nyt se palas. Eilen kipu oli vas taulukolla mitattuna 5-7. Illalla Lilian jumpan aikana se alkoi nousta ja kotimatkalla hyppäs kymppiin. Kotona suoraan sohvalle ja tuntu, että pää räjähtää. Aivan oikeesti räjähtää! 

En tiedä onko hyväksi tarkkaillaa tarkkaan, miltä kipu tuntuu ja missä tuntuu ja miettiä adjektiivejä. Lääkärit kyllä monesti ollu tyytyväisiä mun erittäin kuvaavaan kuvailuun. Viime elokuussa kun niskavamma alkoi muistuttelemaan itsestään, kivut muuttu. Ja nyt taas eilen oltiin siinä niskavamma kivussa. 

Kipu lähtee niskasta ja tunkee pään läpi poskipäille, poskionteloon. Siitä nenään ja nenän varta otsaan, silmiin ja otsaonteloon. Pää on täynnä painetta, kuin kamala poskiontelon tulehdus. Pienikin liike, niin aivot hyppii pikkukivillä. Kipu koittaa tunkea itseä läpi päälaelta samalla laskeutuen haaroina koko päähän ja viimeiset koukerot korviin. Kokeilin kiertää päätä, en muista olinko ennen kovassa kivussa sitä kokeillu ja se ei ollu hyvä idea. Kun kiersin pään kokonaan oikealle tai vasemmalle, kipu ja paine räjähdysmäisesti paheni ja pisti, piikitti.

Jos on pitkään aivan paikallaan, aivan paikallaan, kipu ja paine laskee. Kipu tuntuu paineena ja kasvoilla kihelmöintinä ja piikkeinä sekä säkenöivänä. Silmien takaa tuikkii läpi. Välillä joku vääntää korvalehtiä. Kitalakea särkee ja puutumis hetkiä käy kasvoilla. Mutta kun on aivan liikkumatta, olo helpottuu pikkuhiljaa. Kolmen tunnin jälkeen lähes täysin paikoillaan makaamisen silmät kiinni pimiässä huoneessa, paine hävis. Jäi vain särky, kipu; tuikkiva, pistävä ja viiltävä. 

Kun kipu mennee tarpeeksi kovaksi, alkaa vasen silmä vuotamaa ja nenä mennee tukkoon. Nyt vaikka paine hävis, niin jos menin vasemmalle kyljelle paine ja tukkosuus palas. Makasin selällään täysin liikkumatta ja keskityin hengitykseen. Käsi pallean päällä mietin hengityksen sinne ja vain hengitin. Se autto! 

Kun kipu on kovaa, ei pysty nukkumaan. Ei pysty pitämään silmiä auki. Kuuntelemaan ja miettimään pystyy. Paineen hellitettyä ja kivun vähän tasaannuttua käännyin mahalleen ja aloin treenaamaan jalkoja. Hitaasti, niin hitaasti kun vaan voi ylös ja alas. Treenasin hallittua hidasta liikettä, koitin saada jalat liikkumaan hitaasti ja sulavasti. Hengitin ja liikutin jalkoja. Taas sain kipua laskettua.

3:28 katoin kelloa ja mietin, kuinka pitkä tämä yö on. Olin seitsemältä mennyt sänkyyn enkä yhtään nukkunu. Mutta sitten oon nukahtanu. Ehkä rukoukseen ehkä keskittyneeseen hengittämiseen.

Muistan elokuussa mökillä olleeni yhtä kipeä ja sieltä ajettiinkin suoraan lääkäriin ja päivystykseen. En muista oonko tässä välissä ollu samanlaisessa kunnossa, enkä haluakkaan. Ja vielä vähemmän haluan uudelleen tuon kivun.

Mun kivut saatiin hyvälle mallille, kun mulla oli selkeä rytmi ja päiväunet. Tarkat harjotteet, joita tein sekä erilaiset fysioterapiat. Päälle homeopatia, magnesium ja aloevera. Enää jäi vaan väsymys. Mutta päivittäinen kipu oli poissa ja pahat kipu kohtaukset vähissä. Pystyin imuroimaan ja luutuamaan, tyhjentämään ja täyttämään astianpesukoneen, leipomaan ja pyykkäämään, samana päivä enkä läheskään aina tullu kipiäksi. Ja nyt pystyn, en oikein mihinkää, makaamaan kivussa niinkuin sillon aikaa sitten.

Elämä opettaa.

(ja nyt äkkiä silmät kiinni, ennen kuin kipu enempää kovenee)

Maanantaita

Aamuyöstä heräilin ja stressasin parin tunnin päästä olevaa herätystä. Pääkipu vaan oli ja pysy. Lapset vietyä hoitoon ja aamupalan jälkeen äkkiä nukkumaan. Neljä tuntia meni tuosta nuin vaan. Herättyä aloin laittamaan ruokaa ja ajattelin kirjotella postauksen meijän kahden viikon haasteesta, kun ruoka on uunissa.

Kukkakaalia leikatessa meinasin leikata myös peukalon pään poissa. Säihkähdys ja shokki! Apua apua, mitä teen. En uskalla kattoa. Paperia! Eiku pitäskö se pestä. Huuhtasu ja äkkiä paperia. Verta tullee kauheena ja sattuu! Äkkiä arnicaa, räjäytin koko kaapin, kun en saanu nätisti otettua lääkepakkia. Shokki, tuntuu että taju lähtee ja oksennan. Mietin, että onneks lapset on hoidossa, mutta miten saan ne haettua. Pittääkö mun lähtee lääkäriin.

Soitan Villelle ja tuntuu, että aivan justiin pyörryn. Ei pääse tulemaan heti kotia. Soitan siis mummulle ja ukille. "Rauhotu, ei siihen kuole!" Joo tiiän kyllä, mutta se veren pelko ja onnettomuusshokki, on mulle liikaa. Kävelen käsi ylhäällä paperituppoa puristaen ympäri taloa, "pysy tajuissa, ei oo hättää!" Soitan äitille, että olis pakko nyt vaan saaha puhua jostain. Äitillä oli kiire ja sano, että soittaa iskälle. Juteltii iskän kans sitte puoli tuntia puhelimessa, että mummu ja ukki ehti tulla.

Yhtä aikaa itketti ja nauratti. Aikunen ihminen ja aivan shokissa, kun sormen päästä tullee verta! Ei se kipu edes ollu järkyttävä. Haavan ja veren näkeminen, ei vaan oo mun juttu. Ei oo mun juttu, mutta haaveilen lääkärin ammatista, hyvä yhtälö.

Mummu teippas sormen ja olo alko oleen ok. Lähdin hakemaan lapset ja autolla ajaessa kipu vähä koveni. Päiväkodilla tietty tökkäsin peukun hyllyyn ja kynsi taittu. Veret alko tulemaan läpi siteestä. Ja sitten turvavyöt lapsille. Ilman vasenta peukaloa oli aika tuskasta ja vaikiaa. Eikä se onnistunu. Pakko oli peukulla painaa ja taas veret tullee. Lilia sano "äiti mua itkettää, kun sulla on tuo pipi!" "Ei tarvi itkee. Äitiäki itketti, kun se sattu, mutta mummu hoitaa sen." "Mutta kun mua itkettää, mummun pittää hoitaa sua!"

Kotia päästiin ja Lilia vaati mummua hoitamaan äitin sormea.

Aika suuri tehtävä on vasemman käden peukalolla, kun on aivan kädetön olo. Mutta sitä suurenpi tehtävä on nyt saada tämä mun verikauhu pois. Sen aina ehtii unohtaa, kun ei satu mittää. Ja se on aivan sama kelle sattuu ja mitä, niin oon aika kyvytön tilanteessa. Lapset kun on tippunu jostai, löyny pään tai tullu vähänkään naarmua isompi verta vuotava haava, niin mulla meinaa lähtä taju. Saa tovin hengitellä rauhassa ja keskittyä ja tsempata, että oon taas mukana pelissä. Mitä tälle voi tehä? Pelkään aivan älyttömästi tapaturmia jo pelkästään siksi, että pelkään etten pysty hoitamaan tilannetta. En todellakaan tiiä, mitä teen jos jommalla kummalla lapsista tullee päähän verta vuotava haava.

En tiiä miltä tää peukku nyt näyttää. Antaa olla paketissa, katellaa sitte illalla vaikka. Puoleen välliin kynttä onnistuin veitellä murjaseen, ihme ettei palanen oo tippinu pois. Hyi että!

Työkyky, työkunto, työkykyinen

Aikoinaan, ennen kuin jäin pitkälle sairaslomalle, mun työssäkäyminen onnistu, jos lepäsin suunnilleen kaiken muun ajan. Tein enimmäkseen neljän tunnin iltaa. Sillon tällöin pitempää vuoroa ja joskus yötä. Nukuin lähes kaiken muun ajan. Aina hetken ennen töitä, varmuuden vuoksi, että jaksan ja ettei kipu pahenis. 

Kivut paheni ja ramppasin päivystyksessä ja työterveydessä ja neuronpolilla. Saikkua, saikkua, saikkua. Lopulta eräs lääkäri totes mut uupuneeksi. Uupuneeksi kipuun. Sen jälkeen mulle määriteltiin työkyky. Työkyky on kuulema sitä, että työn lisäksi jaksat hoitaa kodin, siivota ja tehdä ruokaa, käydä kaupassa, harrastaa, nähdä ystäviä. Sitä että sulla on elämä myös työn lisäksi. Se oli silmiä avaavaa. Mun kaikkeni oli työ ja tähtäsin vaan siihen, että pystyn menemään töihin.

Olin viis vuotta sairaslomalla ja viime vuonna alko olemaan saikkuilua mitta täynnä. Varsinkin, kun kivut alko olemaan hyvällä mallilla. Pelotti kyllä miettiäkkin töitä ja sitä pettymystä, jos kivut palais. Mutta kova luotto itseeni ja oireiden muuttuminen sekä halu työelämään meni edelle.

Alotin tammikuussa työt ja 1,5 viikkoa meni mahtavasti. Mutta sitten tuli kipu. Ja se kipu jäi päälle. Niinkuin silloin aikoinaan. Se töihin ilmottaminen, etten pääse oli todella kova paikka. Ja ilmottaa, että katellaanpa ens viikolla. Viikon olin poissa ja sinnillä päätin mennä töihin. Voittaja fiilis oli olla töissä vaikka kipu ei ollu poissa ja tiesin, ettei se töissä olemalla helpota. Viikonloppuna sitten lepoa ja lepoa, että maanantaina pääsen töihin.

Sunnuntaina peruin menoja, etten vaan kipeydy enempää, että pääsen töihin. Sillon se iski vasten kasvoja. Tässäkö ollaan taas? Koko elämä pyörii sen ympärillä, että mun pittää päästä töihin. Kaikki muu kärsii siitä ja kaiken muun laiminlyön. No pääsin tänään töihin, sinnillä. Kotimatka oli aika kamala. Ja sitten nukkuinki monta tuntia enkä paljon lapsia ehtiny nähdä.

Kun on saikuttanu viis vuotta putkeen ja sitä ennen ollu vähä väliä saikulla. Kun on ollu kymmenen vuotta kipiä ja joka päivä asian kans ollu tekemisissä. Kun tuntee itsensä laiskaksi ja saamattomaksi, koska aina se kipu. Kun joudut sopimaan kaikki menot kipu varalla ja perumaan lähes puolet. Ja kun tästä on päästy lähes kokonaan eroon ja saanu tuntea, mitä on kivuton normaali elämä. Juuri kun alat uskaltaa uskoa, että voit ehkä käydä pitkällä kävelyllä, voit ehkä tanssia, voit ehkä vielä tehdä ne kyykyt ja vatsalihakset. Voit ehkä elää ilman kipua. Vain väsymys riesana ajatellen sekin voitetaan. Niin kaikki se vanha palaa. Kipu iskee eikä lähde pois, niinkuin ehdit jo tottua, ettei se kestää kuin max 6-10tuntia putkeen. Itku tulee ja pettymys on järkyttävää. "Musta ei ookkaan normaali elämään, musta ei ookkaan työntekijäksi, ikinä!"

Oonko mää työkykynen? Mikä on se tärkein? Minkä valitsen? Luovutanko ja millon? Mitä mää teen?! 

Huomenna mulla on vapaapäivä ja muu perhe lähtee reissuun. Mää siis lepään ja lepään ja nukun ja nukun. Keskiviikkona meen töihin ja torstaina, se on varma. Vielä en luovuta. Mutta mistä tiedän, etten mee liian pitkälle? Ettei mun viime vuoden kova kuntoutus mee hukkaan ja ollaan taas lähtöpisteessä. Miten voit hyväksyä ikinä, ettei itsestä oo työelämään?

Liivinsuojakakku äidille ja lahja vauvalle

Törmäsin joskus puoli vuotta sitten jossakin liivisuojakakkuun ja olin aivan myyty! Miks ihmeessä vaippakakkuja, kun babyshowerit on juhla äidille? Päätin, että teen ystävälleni liivinsuojakakun vaikka babyshowereita ei pidettäisiin. Kuitenkin juhlat päätettiin järjestää. Ilmotin juhlaporukalle tekeväni kakun ja osallistua saa, jos haluaa. Saatiin hyvä potti kasaan. Kuitenkin kävi niin, että neiti päätti syntyä ennen juhlia. Kakun tietenki tein ja vein sen mukanani vauvaa katsomaan.

Ystäväni oli niin otettu eikä osannut odottaa ollenkaan, vähän siinä kyyneleitä vuodatettiin. Ihanalle ihanaa <3

Liivinsuojien lisäksi halusin kakkuun imetyskorun. Se on äidille ja vauvalle. Kaunis ja käytännöllinen. Muutamasta vaihtoehdosta porukalla valittiin tämä väri ja byPinjan kanssa sovittiin, että korun voi vaihtaa jos saajaa ei miellytä.

Kakun rakenteeksi ostin lehden ja kotona huomasin vasta, kuinka mätsmäts värit oli. Niin kaunista.

Pohjakerrokseen laitoin siteitä. Niitä kun tarvii ja paljon. Ne tulee varmasti tarpeeseen, ainakin joskus. Muutaman kestosuojan halusin myös kakkuun, jotta pääsee kokeilemaan olisko ne parempia kuin kertakäyttöiset. Ja sitten suklaata, tottakait.

Tässä eka versio. Huomasin kakun olevan valmis ja tarvikkeita vielä jäljellä. Joten tein vielä uuden pohjakerroksen. Kakussa on 85 sidettä ja 150 kertakäyttöliivin suojaa. Paljon kuminauhoja. Säälin hieman purkajaa. Lehti sisällä. Satiininauhaa ympärillä. Suklaata sekä ihana imetyskoru byPinjalta.

Vauvalle, kummitytölleni teetin Vimman lettikankaasta tumput sekä rusettipipon. Nämä olin tilannut jo aikoja sitten. Oli ihana vihdoinki päästä ne antamaan.

Ja tässä hän on <3 Voi ihanuus! Kummitätin sylissä oli ihana olla maidontuoksussa.