lauantai 14. huhtikuuta 2018

Ei oo normaalia!

Olin ajatellut, ettei terkka kuule eka kertaa hiekan syömisen himosta. Tai en osannut varautua, että se olisi tosi outoa. Kerroin himoitsevani hiekkaa ja tekee tiukkaa etten syö. Päiväkodin pihalla eräs päivä olisin voinut vain lapioida sitä suuhun. 
”Ethän oikeesti oo syöny hiekkaa?! Se ei oo normaalia!” 

En oo syöny. Ajattelin ensin hampaitani, sitten ettei se hiekka tuu pois vatsasta tai suolistosta ja lopulta toksoplasmoosi vaaraa. Kokeilin hienoasokeria, Ah se rakenne. Mutta muutaman, huom MUUTAMAN!, lusikallisen jälkeen olo oli pitkään todella kamala. Onneksi, niin ei tuu uusiksi syötyä.

Olin asiaa jo selvitelly, että raudanpuutosta ja luultavasti rautavarastot jo aika tyhjät. Vaisto sanoi, että tämmönen luonnosta löytyvän aineksen himo selittyy puutoksella. Hemoglobiini oli kuitenkin kuukausi sitten 127, joten ihmettelin miten vois sitä olla. Mutta niin se vaan oli nyt 105! Ikinä ei oo nuin huono ollut. 

Ei siis ihme jos hiekka himottaa, kumartuminen nostaa sykkeet kuin ois juoksulenkin tehny ja väsyttää. Nyt vaan toivon, että pystyn syömään tuota saamaani rautalisää. Peetun raskaudessa oksentaminen palasi rautalisän myötä ja jäi syömättä, toki sillon oli hb vaan 119.

Muuten kaikki loistavasti. Sokerirasituskin unohdettiin. Jospa saisin mittarin kuitenkin kotia. Vaikka niissä koskaan ei oo mitään häikkää ollu. Mutta kun kuulostaa olevan ”muoti”, niitä tarkkailtavan, niin ois se kiva varalta.

Pesin tänään osan vauvan vaatteista ja mietin kuvaisinko tänne niitä. Kiinnostaako teitä? 😉




sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Alle satapäivää...

Tää on ehkä sitä parasta aikaa raskaudessa. Vauvan liikkeet tuntuu ihanasti. Saa olla levollisin mielin, kun mahassa myllätään.
Muutaman päivän vauva vaihtoi asentoa pari viikkoa sitten ja sain vähä stressailla hiljaisuutta. Samalla liikkeet vaihtui tuntumaan vaan mulle eikä niitä voinu tuntea kädellä mahan päältä. Oli hurjaa, kun sisällä tuntu kunnon jytinä eikä Ville tuntenu mitään kädellään. Tänä viikonloppuna onneksi alkanut taas tuntumaan myös mahan päältä.

Olis ihana käydä nyt ultrassa katsomassa miten päin vauva on. Aika vahvasti uskon, että on pääalaspäin selkäranka navan kohdalla jalat oikealle. Just niinkuin Peetu. Vasen puoli mahasta on tyhjä.

On ihanaa, kun ne paljon manatut liitoskivut on edelleen poissa! Pystyn kävelemään normaalisti! Pääsen istumaan ja ylös. Pystyn vaihtamaan asentoa sängyssä kivutta ja nukkuminen on täysin kivutonta. Ainostaan kumartuminen on aika raskasta, sykkeet nousee ja oksennus nousee suuhun. Myös pukeminen on raskasta.

Tässä nyt puolitoista kuukautta kävellessä on ollut repivää kipua alavatsalla mikä säteilee jalkoihin. Kivun kanssa pärjää kyllä, koska tiiän mitä pahat liitoskivut on. Vähä pittää kikkailla, ettei liikaa rasita. Kävin lääkärissä ja huoletta saa olla kun ei supista eikä vuoda. Jonkun verran koitan kävellä ja jumpata, ettei liitoskivut saapuis, vaikka se vähä ilkeetä tekkeekin.

Oudoin juttu tällä hetkellä on ihmeellinen kylki kipu, vasemman lavan alla. Aamulla herään kivutta, mutta aamupalalle kun istun kipu alkaa. Ja se on sitte siinä koko päivän. Vähä meinaa hermot olla kiriällä, kun siihen sattuu kokoajan. En vaan ymmärrä, miten istuminen voi sen aina laukaista.

Pahoinvointi ja närästys kulkee mukana ja on aikamoista kikkailua ja silti varsinki närästys pääsee yllättämään. Oksennus käy kurkussa. Ei houkuttele sokerirasitus, ei.

Huomenna neuvolaan ja jaan sitten lisää kuulumisia. Saa nähdä mitä terkka sanoo, mun kamalaan hiekan himoon!





Iskän kans pötköteltiin tännää jäällä ❤️ Sain unilta tuulihousut, jotka meni kiinni!!

maanantai 19. maaliskuuta 2018

Rakenneultra

Haukiputaalla ei tehdä ultria vaan niinkuin kaikki oululaiset käydään mekin kaupungin sairaalalla ultrissa. Kovan kutinan vuoksi mun piti käydä verikokeissa ja otin ne samalle aamulle keskustan labraan. Olin laskenut, että käyn labrassa ja sitten meillä on vajaa tunti aikaa nauttia ihana aamupala. 

Verikokeidenotto osoittautuikin vielä tavallista vaikeammaksi ja siinä pistellessä menikin reilu puolituntia. Ja silti jouduin vielä päivällä palaamaan uusiin, kun aamuiset oli epäonnistunu. Meillä jäi siis vartti aikaa syödä runsas aamiainen H2O:n ihanasta aamiaisesta. Mutta saatiin mahat täyteen. Onneks lasten kans oppinu syömään tahdilla.



Ensin odotin rakenneultraa sukupuolen vuoksi ja tuntui, ettei se koskaan tuu. Viikkoa ennen ultraa alkoi nousta muut pelot. ”Entä jos on jotakin todella huonosti” ”Jos siellä ei ole elinkelpoinen vauva ja joudutaan keskeyttämään” Koitin rauhoitella itseäni, että niskapoimu ultrassa näkyi hyvin kädet, jalat, kokonainen pää. Silti pelotti. Tuntui, että jokatoisella vauvalla löytyi rakennepoikkeamaa sydämestä tai jostain muusta sisäelimestä. Vaikka sydän on todella tärkeä, se pystytään nykyään hyvin korjaamaan. Mutta jos puoli päätä puuttuu?!

Ville lohdutteli, että sitten se on niin ja asian kans mennään eteenpäin. ”Kiva, että voit ottaa asian noin!” 

Siinä samalla viikolla ei enää niin kiinnostanut se sukupuoli, kun vain toivoi, että olisi kaikki rakenteet kunnossa tai ainakin korjattavissa. 

Esikoisesta asti myös olen pelännyt, että lapsen sukupuoli ei ole ulkoisesti selkeä. Otin asiasta paljon selvää, koska monissa sairaaloissa vastasyntyneen sukuelimet pyritään korjaamaan heti. Siihen sukupuoleen miltä ne enemmän näyttää ja sehän ei monestikaan mene oikein. Oyssissa kuitenkin ainakin silloin työskenteli lääkäri, joka ei tehnyt korjausleikkausta alle kuusivuotiaalle. Tämä tieto helpotti. Tätä pelkoa moni ammattilainenkaan ei ymmärtänyt ja ihmetteli pelkojani. Pelkoni oli siis, että lapsemme mennään leikkelemään väärin.

Mikä helpottava tunne oli nähdä monitorista ihan valmiin näköinen liikkuva vauva. Hoitaja oli ihanan rauhallinen ja tarkka työssään. Aluksi mahalaukku näytti hyvin pieneltä ja sanoi, että palataan siihen vielä lopuksi. Rakenne kerrallaan kaikki oli niinkuin kuuluu ja mitat täsmäs justiin viikkoihin.

”Haluatteko tietää kumpi täällä on?” ”Kumpia teillä kotona on?” Hoitaja kysyi hetken päästä. ”Halutaan, kotona tyttö ja poika.” ”No sittenhän tässä ei ole paineita. Mulla on tässä jo hetken ollu vahva kuva sukupuolesta.”

Alusta asti mulla oli tyttö olo. Shoppailin jopa sen tunteen mukaan vähän jotain. Sormustesti näytti tyttöä. Jenkeissä kehitetty nub-teoria väitti kuitenki poikaa ja mahan muoto enteili poikaa. Päätin, että nyt en ajattele enää kumpaakaan, ettei ole suuri tuo muuttaa ajatusta sukupuolen paljastuttua. Äitini puhuu Bertasta, mutta kuitenkin totesi mahaani kokeileen ”ihme jos siellä tyttö on! On kyllä niin poika maha!” 

Mutta niin vaan se mun tunne ja sormustesti kolmannen kerran tiesi.

”Kyllä täällä tyttö on.”

”Tietysti tytön kohdalla voidaan olla varmoja vasta vauvan synnyttyä, mutta moneen kertaan oon tämän nyt tarkistanut ja tytöltä näyttää.”



Oli aika uskomaton fiilis, kun oma tunne olikin ollu oikeassa. Viikko aikasemmin olin fb-kirppikseltä ostanut taas yhden tytön vaatteen ja se sopivasti kolahti postilaatikkoon samana päivänä.

Koitetaan puhua kotona vain vauvasta ja ettei sukupuolesta ole varmuutta ennen syntymää lasten vuoksi. Lilia etenkin on niin herkkä, että voi ottaa raskaastikkin jos on puhuttu pikkusiskosta ja sieltä tulisikin pikkuveli. Valehtelua ja huijausta koko homma! 

Shoppailu on kyllä painottunut nyt pinkkiin ja tylliin. Jos sieltä poika sitten tuleekin, niin myydään nuo pois ja ostetaan uusia. Eihän se oo temppu eikä mikään ;) Ville ehdotti kyllä, että jos ostais kaikki vaatteet vasta vauvan synnyttyä. Raskauden yks suurin ilo on pienten ihanuuksien etsiminen ja shoppailu, että ei todellakaan!

Lopuksi vielä palattiin mahalaukkuun, joka oli sitten suurentunut niin kuin kuuluu. Oli vain just sopivasti tyhjentynyt, kun sitä eka kerran tarkasteltiin. Toimi siis juuri niinkuin pitää. Yleensä suurentunut mahalaukku aiheuttaa huolta, mutta ei niin pienikään ole hyvä miltä meillä aluksi näytti.

Kaikki siis oli hyvin, sukupuolesta saatiin vahva veikkaus ja mahassani kasvaa täydellinen vauva.


Pyynnöstäni laittoi juhannusviikolle meille vielä lääkärin tekemän kontrolliultran, kun mietti siinä, että pitääköhän sitä laittaa. Ajattelin, ettei siitä nyt haittaa ole ja saapahan aina mielenrauhaa, kun näkee vauvan. Syksyllä aloitin krooniseen kipuuni ja uneen lääkkeen, jota ei tarvinnutkaan lopettaa raskauden myötä. Varmistin asian heti plussattuani teratologisesta ja pienellä annoksella se ei vaikuta sikiöön mitenkään. Enemmän haittaa olisi mun kipukohtauksista ja nukkumattomuudesta. Mutta koska lääke kuuluu tiettyyn lääkeryhmään, jotka voi aiheuttaa pienikasvuisuutta, niin sillon kontrolloidaan vauvan kasvua ultrissa.

Mietin siinä, kun hoitaja empi kontrolliultraa, että Wau tätä meidän systeemiä Suomessa. Vaikka välillä tuntuu, että liikaa tutkitaan ja seulotaan, niin aika turvallisin mielin sitä saa olla. Koitetaan saada kaikki kiinni mahdollisimman ajoissa, jotta hoito onnistuu parhaiten. Ja tästä päästäisiinkin hyvin aiheeseen sokerirasitus, johon kuitenkin palaan myöhemmin.

torstai 8. maaliskuuta 2018

Kolmas raskaus

Kun haaveilin kolmannesta raskaudesta, mietin etten valita mistään. Nautin jokaisesta päivästä. En murehdi turhia. Tiedän, että raskauteen kuuluu oksentamista ja kipua. En ravaa turhaa synnärillä. Hehkun ja nautin jokaisesta päivästä.

Ensimmäisessä raskaudessa pelkäsin, etten tunne supistuksia oikein, koska olin tottunu kipuun. Aika pienestä kivusta ja supistuksesta kävin näytillä.

Toisessa raskaudessa olin kipiä heti alusta asti. Odotin maagista rv 23 rajaa, että uskaltaudun synnärille näytille. Olin varma, että sisätutkimus käynnistää synnytyksen, mutta kovat kivut johtui onneksi edelleen vain liitoskivuista. Rv 30 lähtien kävin varmaan kerran viikossa itkemässä kovia kipuja ja väsymystä synnärillä. Oli vaikea uskoa, että vauvalla voi olla kaikki hyvin. En ollut nukkunu aikoihin yli tuntia. Liikuin itkien, jos olin ollut liian pitkään paikoillaan. Monesti kontaten

Mua lohdutettiin aina, että ”kolmas raskaus on sitten helppo!”

Jälkikäteen raskauksia miettien on lähes huvittanut oma hysteerisyys ja pelko. Mutta minkälaista onkaan nyt.

Heti alkuun kovat mahakivut, sitten pahin pahoinvointi ja oksentaminen. Kova syyllisyys, miksi halusin kolmannen, kun nyt musta ei oo äidiksi kahdelle jo olemassa olevalle lapselleni.

Yhtä aikaa kun ajattelee tietävänsä, mikä kuuluu raskauteen ja mikä on normaalia, oon niin huolissaan ja peloissaan. Pelkään enemmän kuin aiemmin. Tuntuu, etten muista yhtään oliko tämmönen ja semmonen kipu normaalia. En halua olla hysteerinen luulosairas, mutta yhtä aikaa pelkään niin paljon!

Ennen kuin vauvan liikkeitä tunsin, epäilin raskautta. Pelkäsin, ettei siellä ketään ole hengissä. Sain lohdutuksia, että kyllä siellä hyvin voidaan, kun ite voin niin pahoin ja oksensin. Se oli kantava ajatus.

Vaikka pelkoja on paljon, pahoinvointia ja kipuja, raskaus on sujunut hyvin. Kaikki menee niinkuin pitää ja vauva kasvaa täydellisesti keskikäyrää viikkoja vastaten. Vauvan liikkeiden vahvistuessa oma huoli helpottaa jonkin verran, kun vähä väliä tuntee mahassa olevan eloa.

Palaan rakenneultra tunnelmiin pian ja pääsette lukemaan siitä.




P.s. En tiiä miksi osa tekstistä on eri fonttia ja kokoa vaikka kuinka muokkasin :(

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Vauvakuume

En ole uskaltanut kirjoittaa tänne vauvakuumeesta ja haaveista. Jokunen aika sitten erittäin läheinen kysyi loukkaantuneena, että tuleeko teille vauva, kun oot netissä niin kirjottanut. En tiedä, mistä kirjoituksesta joku oli näin päätellyt, mutta en halunnut näin käyvän uusiksi.

Vauvakuume on melkoinen eikä se laske. Välillä sain jotenki sen laskemaan, kunnes nousi pahemmin. Vaikka kuinka elämääni sain kaikkea uutta eikä vauva vaan olisi sopinut, niin se vauvan kaipuu pysyi vahvana.

Peetun vauva-aikana tein ”surutyötä”, että tämä on meidän viimeinen vauva ja myytiin kaikki pois. Taoin itselleni päähän, että ”Eieiei, kaks riittää!” Elin ajatuksesta, että sitten kun Lilia menee kouluun olisi hyvä hetki, mutta toivottavasti sitten en vaan enää halua.

Syksyllä kuitenkin kaikki muuttui. Lilian 5-vuotispäivänä testiin piirtyi kaksiviivaa. Se oli uskomatonta ja on edelleen! 

Elämä kuitenkin pysähtyi, oli vain pahoinvointi ja oksentaminen. Halusin kirjoittaa siitä käsittämättömästä kamaluudesta, mutten kyennyt. Kirjoittaminen oli aivan mahdotonta. Alkuun koitin vain nukkua, kunnes sekin kävi vaikeaksi. Näin jälkikäteen kirjoittaminen on vaikeaa, koska lyhyessäkin ajassa aika kultaa muistot.

Tervetuloa raskauden täyteisiin postauksiin ❤️



Kun on pitkään hiljaa

Ihan huvittaa, kuinka monta postausta oon päässäni kirjoittanut. Kun on joku mistä ei halua kirjoittaa, tuntuu ettei osaa mistään. Lopulta päätin, että kirjoitan asiasta ja sitten olin niin huonossa kunnossa etten voinut.

Sitten ollutkin vaikea kirjoittaa, koska mistä sitä aloittaa. Ikävä kirjoittamiseen ja blogiin, mutta ei vaan osannut. Ja sitten tuntui, että kulunut jo niin pitkä aika, että miksi enää alkaa kirjoittamaan.

Mutta jospa sitä osais taas...

lauantai 11. marraskuuta 2017

Uskallanko sanoa

Ensin oli kaikki loistavasti ja sitten kaikkea muuta. Sitten kaikki niin hyvin, että miettii kannattaako tätä ääneen sano.

Ei uskalla hehkuttaa. Voiko tämä olla totta? Uskallanko luottaa ja nauttia? 

En halunnu kirjottaa takapakista. En halunnu valittaa ja valittaa. Mutta nyt mietin, kehtaanko hehkuttaa.

Haluan kirjoittaa. Kerron teille, että tällä hetkellä kiputilanne on parempi kuin koskaan. Oikeasti KOSKAAN! Tähän päästiin suuren takapakin kautta jolloin tein suuren päätöksen haluta kokeilla taas vuosien jälkeen lääkehoitoa. 

Ja se kannatti. Sain toistaiseksi käyttöön untaparantavan ja kipukynnystä nostavan lääkkeen. Epäilyt oli suuria ”oon syöny tuota ennenki, ei toiminu”. Mutta ajattelin, että tilanne on täysin eri. Sain myös kohtauslääkkeet.

Viiden viikon valvominen loppui, kivut loppui ja nukun oikeasti syvästi. Oon ylittänyt itseäni ja mennyt riskirajoilla. Kohtauslääkkeet on edelleen testaamatta! 

Nyt vielä voimia ja uskallusta lähteä taas lenkille. Ja jotta aivot saa välillä hengähtää ja lapset toimintaa, lapset alotti tutusta tarhassa kaks päivää viikossa.

On tää elämä ihanaa ❤️