Kyyneleitä ilosta ja surusta

Kesällä mua pyydettiin ensi vuoden alusta syntyvälle erityisen tärkeälle lapselle kummiksi. Olin pakahtua onnesta ja se oli todella iso juttu mulle. Nyt tätä kirjoittaessa kyyneleet valuvat. Pääsin näkemään pienen lapsen alun ultrassakin. Samoihin aikoihin läheinen ystäväni plussasi ja olin aivan tohkeissaan, "lisää vauvoja!". Ihanaa, kun omat kasvaa ja pääsee hoitamaan toisen vauvoja.

Heinäkuun viimeinen päivä oli kamala. Kärsin pahimmasta pääkivusta ja oksensin kokopäivän Helsingissä hotellihuoneessa. Kun olin selvinny pahimmasta ja sain puhelimen käteeni, olin saanu kaksi viestiä. Yhtä aikaa mun kärsiessä myös toinen kärsi, vielä paljon pahemmin. 

Mun kummipoika oli syntyny enkelinä. Sen käsittäminen ja hyväksyminen oli kamalaa ja vaikeeta. Ei niin pitäny käydä!

Toinen viesti sisälsi ultrakuvan tekstillä "meijän kirpulla kaikki hyvin!". En tienny, mitä vastata. En halunnu kertoa ystävälleni, mitä juuri olin kuullu, en halunnu lisätä hänen huolta.

Tuosta päivästä on aikaa ja tapahtumilla on tarkoituksensa. Ystäväni raskaus on päivittäin elämässäni läsnä ja ootan helmikuussa syntyvää neitiä kovasti. Sain nähdä myös tämän ultrassa, kun pääsin mukaan kuulemaan tuleeko sieltä tyttö vai poika. Itku meinas tulla kylmienväreiden mukana, kun kuultiin, että tyttö siellä on.

Ollaan puhuttu, että oon ystäväni imetystukihenkilö ja voi soittaa vaikka keskellä yötä. Vauva, vaikkakin vielä mahassa oleva, tuntunu älyttömän läheiseltä ja tärkeeltä. Oon välillä miettiny, että oonko vähä liian intona. Mutta eilen pillitimanttien askartelun lomassa meitä pyydettiin kummeiksi. Se tuntui yhtä hyvältä kuin noin puolivuotta sitten. Oon niin kiitollinen ja onnellinen. Se nosti myös kesäiset tunteet pintaan ja ehkä myös suuren menetyksen vuoksi, tuntuu niin tärkeältä. Tuntuu uskomattomalta olla ystävälle, niin tärkeä, että pyydetään kummiksi. Että minä kelpaan, haluat mut lapsesi elämään lopullisesti!

Nyt itken täällä onnesta ja ikävästä ja surusta. Mietin enkelipojan äitiä, kuinka hienosti hän on selvinny. Mietin ihanaa ystävääni kelle oon tärkeä, joka kantaa mun tulevaa kummityttöä.

Väsymys

En muista, että mua olis koskaan väsyttäny näin paljon! Aamulla on aivan järkyttävän vaikee herätä ja tuntuu, että nukahdan rattiin. Päivän vois vaan nukkua ja käyn älyttömän hitaalla ja unohtelen kaiken. Kauhee työ saaha ittensä tekemään jotaki tai lähtemään johonkin. Ja illalla, kun vois alkaa nukkumaan se uni ei tuu. Yöllä, kun vois nukkua, niin ei nukuta. Klo 4 herään ja vois nousta ylös, mutta kuuden jälkeen ei meinaa silmät aueta.

Mitähän pitäs syyä, että ei väsyttäs? Vedän deetä 100mikroa päivässä eikä tunnu missään. Mieli keksii tuhat hommaa, mitä haluan tehä. Ja lopulta aika vähin jää tekemiset. Ja tänne kirjottamiset.

Kirjottelen, kun jaksan… Seuratkaa instassa, sinne tullee päivitettyä päivittäin - milllamariia.

Jos huonoa, niin myös hyvää

Käytiin tännää lastenlääkärillä Peetun kanssa iho-ongelmien vuoksi. Verikokeet oli ok paitsi laktoosi ei luultavasti tuu tulevaisuudessa Peetulle sopimaan. Lääkäri näki ihosta heti, että atooppinen on. Omat ajatukseni on, että ihon kunto tulee sisältä. Se mitä syödään vaikuttaa siihen. Rasvaus ei paranna. Lääkäri oli kuitenkin vahvasti toista mieltä. Kertoi, että on hyvä välttää ruoka-aineita jotka ihon kuntoa huonontaa, mutta aina syyllistä ei löydy. Rasvaus on hoito ja kortisooni. Siellä Peetun papereissa tais lukia "äiti ei halua kortisoonia", koska sain siitä aika vahvan puolustuspuheen.

Kyseilin ja epäilin ja vaadin paljon selityksiä. Omakohtasta kokemusta lääkärillä oli esikoisensa atopian hoidosta, että asiasta kyllä tiesi. Päätettiin kattoa vielä maissin vasta-aine ja d-vit tasot verikokeilla. Maissi olis hyvä saada takaisin mun ruokavalioon, ettei mun ruokavalio mee liian kapeaksi jonka myötä äidinmaidon laatu kärsii. Tässä vaiheessa meinasin tuulettaa! Harvat lääkärit kun tuntuu tietävän äidinmaidon koostumusta taaperoa imettäessä. Maissi kuitenkaan ei oo mitenkään tärkeä aina, mutta sitä on vaan tungettu kaikkeen ja helposti sitä myöten kaventaa ruokavaliota. Mutta mitä nyt oon tässä hetken maissittomalla ollu, niin eniten joutuu karsimaan herkkuja: jäätelöt, irtokarkit, valmisruuat. Musta tuntuu, että nuo ei mun maitoa rikastuta.

Toivoin, että iho oireet ei olis paljastunu atooppiseksi vaan allergia ihottumaksi. Ja oltais alettu tutkimaan allergioita. Atopia, atooppinen iho, atooppinen ihottuma, miten sitä nyt sanotaan, on yksi niistä mun pelätyistä "sairauksista". Kauhulla oon lukenu, kuinka kokonaisvaltainen se on ja vaikeuttaa sitä ja tätä ja oikeesti voi olla ihan tosi vakava. Ja aina ajatus "onneks meillä ei oo eikä tietenkää tuu". Ja nyt se sitte on ja kyllähän sitä tuolta suvusta löyty.

Tiedän, ettei ihan oikeesti oo kyse mistään vaarallisesta sairaudesta, jota ei pysty hoitamaan, mutta mulle tämä oli iso juttu. Ja tiedän, kuinka atooppinen iho/ihosairaudet on todella raadollisia ja voi viedä mielenerveyden, työkyvyn ja kaiken. Mutta ei nyt mietitä hyvänen aika semmosia, Peetun iho ei oo edes tällä hetkellä aivan kamala. Vaan saatu rauhottumaan ja vähän kutisee.

Päivitin instaan ja facebookkiin aiheesta ja apua kuinka ihania ihmiset on! <3 Oon saanu, niin paljon hyviä vinkkejä ja neuvoja ja ohjeita. Mun pahamieli muuttu aivan mahtavaksi. On mahtava huomata, kuinka ihmiset auttaa ja haluaa kertoa pienistäkin vinkeistä ja vaikkei edes olis omaa kokemusta. Eihän tämä tunnu ennää missää. KIITOS <3

Nyt avaan pari saamaani linkkiä ja sitten nukkumaan, aamulla Peetun kans verikokeisiin. Mennään oyssiin lastenosastolle, että varmana onnistuu vaikka onnistu viimeksikki helposti.

P.S. Voitin eka kertaa arvonnassa! Saan valita imetyskoru valikoimasta mieleisen. Kunhan saan sen, niin laitan kuvia tänne. Ja se tullee tarpeeseen <3

Täällä haisee suklaa

Syksyn flunssat koittanu meille kolkutella pari viikkoa. Tietenkin ennen Lilian synttäreitä Lilia alko yskimään. Lääkitsin homeopaattisin ja vitskuin, ettei vaan sairastuis. Ja nehän tepsi. Mutta seuraavalla viikolla huomasin flunssan taas yrittävän ja mietin, että ehkä se pitää vaan sairastaa pois. Lepoa siis vaan. Miten 3v tanssivan voimistelijan laitat lepoon? Eli lepoa kotona, ei päiväkotia. Tarkottaen, että kotona hypitään seinille.

Lauantaina sitten nousi ihan yks kaks kuume, joka kesti peräti pari tuntia. Alko pääkivulla ja hetkessä kuume ja sitten tuli uni. Mutta parin tunnin päästä oli taas virtaa ihan normaalisti. Seuraavana päivänä ilmesty näppyjä ja sitä seuraava yö olikin aivan kamala. Luultiin, että nyt se vesirokko tuli kunnolla, kun edellinen sairastaminen oli yhen näpyn rokko. Ja olihan sunnuntaina se 20vrk altistuksesta. Mutta ei! Aamulla oli näpytön tyttö. Näppyjä tuli ja hävis ja tuli ja hävis. Jotakin nokkosrokkoa siis.

Molemmat lapset sairasteli flunssaa, mikä tarkottaa meillä, että vauhti ei hidastu vaikka räkä lentää ja yskittää. Koita siinä sitten miettiä, mikä ois paras lapselle. Se, että saa touhuta menemään päiväkodissa vai kotona, niin että seinät kaatuu päälle. Pari päivää olivat kotona ja tännään rohkeesti vein päiväkotiin.

Maanantaina oli aivan mahtava päivä! Siis mun olon kannalta. Ei toki lasten flunssat ja ihme nokkosrokko oo mahtavaa. Mietin touhutessa, että tämmönen olo kun ois aina, niin kotiäitiys ois lastenleikkiä. Ja samaan syssyyn opiskeliski. Mittää päiväunia tarvis. Nautin niin paljon, kun pystyin keskittymään lapsiin ja olo oli hyvä. Toki en uskaltanu tyhjentää astianpesukonetta enkä lämmittää leivinuunia enkä pestä pyykkiä ja onneks ruokakin oli valmiina. Ettei se hyvä olo häviä.

Tiistainakin oli aika hyvä olo ja uskaltauduin pesemään vähän pyykkiä. Se pelko siitä kivusta on silti kokoajan läsnä, koska oon lasten kanssa yksin. Toki tiistainakin Mamma oli käymässä ja saan aina apua heti, mutta ihan miellellään sitä pärjäis ilmanki. Eikä aina ois joku "ylimääränen" täällä. Kun tietää, että illat ja yötki oon yksin lasten kanssa, sitä huomaamatta tunnustelee oloa koko ajan.

Kolme yötä erittäin vähäisillä unilla ja kolme päivää ilman päikkäreitä. Tännään siis vaan nukkumista oli ohjelmassa lasten ollessa päiväkodissa. Nukahdin ennen kymmentä ja heräsin kelloon 13:45. Äkkiä hakemaan lapsia. Automatkalla alko pääkipu ja voi huokaus, kuinka paljon se mieliala laskee. Päiväkodilla maha kurnii ja autoon päästyä avaan suklaapatukan.

"Äiti täällä haisee suklaa!" Koita siinä salaa syyä suklaata, kun Lilia haistaa sen takapenkille.

Kotia päästyä kipu oli jo aivan kamalaa. Äkkiä ruoka kaikille lautaselle. Tajuan siinä, että niin, oisko pitäny syyä aikasemmin. Kipu voimistuu ja koitan kokoaika touhuta jotakin, etten keskittyisi kipuun. Pakko lopulta laittaa viesti Mammalle: "Jos vaan jaksat, meille sais tulla. Kipu niin kova, että oksettaa."

Jo pelkkä viestin laittaminen helpottaa, on joku joka nyt tietää, että oon kipiä. Nyt kun vaan soitan, se on täällä salamana. Katon kelloa ja mietin, ettei olis pitkä aika nukkumaan menoon. Enkö pärjäis. Istun alas ja koitan selata lehteä, jolloin tajuan "KAHVIA! En oo juonu tännää kahvia ollenkaa!" 

Oon juonu monta vuotta zeroa päivittäin, PALJON, ja nyt kun siitä vierotan ittiäni huomaan kofeiinikoukun. Kuppikahvia äkkiä naamaan ja Mammalle viestiä, että ootappa hetkinen. Hetkessä kipu puolittuu! Mun kroppa on tosi herkkä ja se reagoi kaikkeen herkästi, koska tää kipu. Ja tietenki se on addiktoitunu siihen zeroon kuten sokeriin. Ja kyllä vaan se kofeiinin puutos pahentaa mun pääkipua. Voi kun se oliski kokonaan sen takana. Kofeiini ei siis sovi mulle ollenkaan ja siitä on päästävä eroon. Mutta ilman ylimääräsiä kipuja, kiitos!

Kivun helpottaessa oli taas, niin ihanaa. Onhan se kiva, että kipu tuo vähä perspektiiviä tähän arkeen. Kun tulee näitä helppoja kivuttomia päiviä ja hetkiä, sitä nauttii niin kovasti. Tajuaa, mihin kaikkeen sitä pystyiskään ja vautsi, minkälaista tämä elämä on. Sillon en ehdi onneksi miettiä "miksi mun elämä ei aina oo tämmöstä?!". Sitten taas kun kova kipu iskee, maailma romahtaa enemmän tai vähemmän. Sillon ehtii miettiä "Miks tämä kipu pitää olla ja miksi se nyt tuli?!" Mutta sitten perään muistaa, että ei se nykyään oo aina läsnä. Ja kyllä se kivuttomuuskin saatetaan voida tavottaa.

Nyt nautin tästä pienestä hetkestä ja sitten lasten väliin nukkumaan. Äsken näytti kyllä siltä, ettei siellä mulle sijaa ole…

Lilian 3v Synttärit

Viime viikonloppu juhlittiin Lilian synttäreitä. Lauantaina kävi päiväkodista neljä kaveria. Tytöillä on aika tiivis viiden hengen porukka päiväkodissa, joten oli helppo kutsua porukka juhlimaan. Mietin pitkään, voiko vielä pitää kaverisynttäreitä. Kyselin päiväkodistakin mielipidettä ja Lilialta. Lilia oli aivan tohkeissaan jo kuukausi aiemmin, kun kaverit tullee meille kottiin. 

Ja aivan mahtavasti onnistu kaverisynttärit ja kaikki pääsi paikalle. Suunniteltu 1,5h oli aivan riittävä aika juhlia. Ohjelmaa en varsinaisesti järjestäny, mutta päällystin lastenhuoneen pöydän paperilla ja siihen saivat piirrellä. Pöytä toimi vieraskirjana mukavasti. Askartelin myös pilttipurkeista juomalasit ja jokainen sai omansa mukaan lähtiessä. Laitoin niihin tarroja ja muumipurkkapaketit. Ville ja Peetu oli kaverisynttäri hetken poissa, että Lilia sai täyden huomion.

Päiväkotikavereiden lähdettyä tuli mummua ja pappaa ja kummeja ja kavereita. Ja sunnuntaina tuli loput. Millään ei yhtenä päivänä onnistuis, tulis aivan liikaa porukkaa kerralla. Mukavempi, että ehtii edes vähän keskittyä kaikkiin vieraisiin.

Lilia toivo sinistä suklaakakkua. Mietin, että näyttää varmasti aivan hullulta. Mutta koska sininen meni hieman mintuksi, kakku näytti aivain hyvältä. Kolmen suklaan juustokakulla mentiin. Tein itse keksipohjan, koska kaikissa gluteenittomissa kekseissä on maissia. Lisäksi oli mini suklaamuffinsseja, dippikasviksia, lihapullia, pikkupitsoja ja keksejä, jotka koristelin vähä sinne päin.

Lapset syö kyllä todella todella vähän mitään. Olin päättäny, ettei mitään karkkeja tule. Mutta minivaahtikset oli niin nättejä ja sopi väreihin. Ja kirkkaassa pienessä aaltomaljassa aivan ihanan näkösiä. No eihän lapset nähny muuta kuin ne. Todella huono idea!

Kakku onnistu niin hyvin, että sehän meni lauantaina lähes kokonaan. Olin ajatellut, että varmasti riittää molemmille päiville. Keksejä onneksi jäi ekasta kakusta, joten tein uuden yöllä. Ja rohkeesti tein vaaleenpunasen. Oli vähän hämäävä, kun näytti ihan mansikka-suklaakakulta. Lilia ei valittanu väristä, mutta ei kyllä halunnu kakkua syödä.

Ensimmäisten vieraiden kohdalla Lilia oli vähän ihmeissään lahjoista, mutta nopsasti hoksas idean. Ai, että jokainen tuo mulle jottai ja äkkiä auki. Välilä tuli niin peräkkäin vieraita, ettei lahjoja ehtiny aukoa. Mulla meni vähän ohi, mitä keltäkin tuli ja oon koittanu kuvista selvitellä. Aivan ihania lahjoja tuli ja ei yhtään samoja.

Sunnuntaina vieraita ootellessa kuvasin vähä lapsia, kun mielessä idea joululahjoista. On vaan hieman haasteellista saada molemmat kuvaan ja kaikki kohdalleen.

Oli ihanat kaks päivää juhlia ja Lilia nautti. Lilialla jäi vähän päälle vieraiden tulo, kun kyseli koko viikon, "tulleeko taas vieraita?", "Tulleeko sitten vieraita?". Juhlat on niin ihania ja niitä on ihana suunnitella ja laittaa. Lilialla vaihtu pannat sitä mukaan, kun uusia tuli. Ja vaatteitakin vaihteli välissä, kun sai mekon ja jumppa puvun lahjaksi. 

P.S. Edelleenkään koneella ei ole kuvien muokkasohjelmaa. Kuvat otettu järkkärillä, mutta oon muokannu ne puhelimella, niin laatu meni aivan mössöksi. Mun kauniit kuvat ei ennää näytä niin kauniilta :(

Neuvola kuulumisia

Varasin Peetulle 1,5v neuvolan vähä aiemmin ihottuman vuoksi. Ja se oli nyt kuukauden aiemmin. Sattu taas ihana neuvolalääkäri, joka on vissiin ollu aina Peetun neuvolalääkäri. Aikasemmin meille sattunu niin surkeita, että aivan turhia koko käynnit ollu.

Pituutta oli tullu viidessä kuukaudessa 5cm, mutta painoa vaan 400g. Eli laskevassa suunnassa ollaan. Toki Peetu on ihan vasta alkanu käveleen ja juokseen kunnolla ja on aivan kokoajan liikkeessä, mikä vois selittää tuon. Mutta kun lisätään tuohon allerginen atooppinen iho, niin epäili imeytymis häiriötä. Ei ollenkaan kuulosta hullulta omaankaan korvaan. Meillä vahvana suvussa keliakia ja ihokelia mulla tulee koko aika vaan vahvemmaksi mieleen Peetun ihosta ja nyt vielä tuo paino homma.

Ihon nähtyä sano heti, että allergiaa. Teki mieli tuulettaa. Pelkäsin, että sanoo vaan atooppiseksi ja määrää rasvaa. Ei vaan heti labrat ja sitte katotaan jatkoja. Sanoin, etten halua kortisonia kun ollaan pärjätty muillaki rasvoilla ja maissin&mansikan välttämisellä. Vaikkakaan iho ei kokonaan parantunu oo. Uskon, että kortisonista tulee kierre ja ohentaa ihoa. Vielä kun se ei oo välttämätöntä, en sitä halua. Ja ei lääkäri edes perustellu mulle, miksi sitä pitäs. Eli on taas vaan yks automaatio niinkui abkuurit kaikkeen.

Palapelin osas purkaa ja kaikki oli pappa/heppa/aapo. Mutta kun osaa syödä ite ja hienosti tarttua, niin motoriikka vastaa ikää. Kävely ja kiipeyly myös onnistuu ja kun sanoja tulee, niin ei ollu kehityksessä huomautettavaa. Ja kaikki muutkin jutut oli ok.

Mukana oli myös terveydenhoitaja opiskelija, jolla ikää jo keski-iän lähettyville. Imetyksestä ei kysytty,mutta tuli siinä ilmi kun kerroin oireilevan kutinalla, jos oon ite maissia jossakin ruuassa saanu. 

Opiskelijan kommentti "Ompa ihana, kun sulla vielä tulee/riittää maitoa."

Vastasin: "Kyllähän sitä riittää, kun sen 6viikkoa on vauvaa imettäny, ei se ennää sitte lopu."

Opiskelija ihmeissään: "Kyllähän se aina loppuu."

Minä: "Ei se mihinkään lopu, kun antaa vauvan syyä niin paljon kuin haluaa. Lapsentahtisesti kun menee, niin kyllä sitä tullee."

Lääkäri komppaili siinä mua ja nolous oli sen kasvoilta luettavissa.

Opiskelija: "Aijaa…."

Meinasin räjähtää! Onneksi opiskelija sano ajatuksensa ääneen, muuten ois jääny edelleen väärään tietoon. Hienosti opetetaan näitä terveydenhoitajia. En tiedä, mitä ja minkä verran siellä opetetaan, mutta kyllähän nyt terkkarin joka neuvolassa on töissä, tärkein tieto on imetystieto! Se kun saadaan äidille oikein opetettua ja äitiä tuettua, niin ollaan jo niin pitkällä ihan kaikessa. Mutta onko se Valio suurempi sponsori? Nää asiat vaan kiehuttaa mua niin paljon, kun Lilian kanssa imetys lähti jo sairaalassa niin väärille urille tiedon puutteen vuoksi!

Mutta niin saatiin lähete sinne labraan ja minähän sinne en pysty menemään. Menee nyt viikon päähän, että Ville on kotona ja pääsee Peetun kanssa sinne. Nyt vielä selvitellään pitääkö tosissaan saada paasto arvo, koska se on aika vaikee imetyksen vuoksi.

Neuvolakäynti oli todella hyvä monella saraa. Vaikkakin taas järkytyin, mutta sainpa oikastua.

Imetysdementiaa, unenpuutetta vai vaan liikaa muistettavaa

Taas on tuhat rautaa tulessa ja kaikki niin mieluisia ja ihania ja "pakollisia". En vaan ymmärrä, että millon ehdin kaiken tehä ja ehkä se vaikein, miten pysyn kärryllä ja muistan kaiken. Voi apua. Tällä viikolla menty taas kolme päivää putkeen ilman päikkäreita, kun en oo ehtiny. Ja sen kyllä taan huomaa.

Eilen kunnon hoksautuksen sain, kun Ville kysy auton avaimia ja kerroin niiden olevan mun takin taskussa. Oltiin lähdössä Peetun neuvolaan ja sieltä suoraan HopLoppiin. Muut oli ulkona ja menin viimeisenä. Painoin oven kiinni enkä tarksitanu taskuja. Tarkistan ovella aina, ihan aina, että ne kotiavaimet on siellä taskussa. Nyt oli ehkä ajatus, että ainahan ne on siellä tai ei ajatusta ollenkaan. Alko olemaan jo kiire neuvolaan. Istahdin autoon ja Ville käsi ojolla pyytää auton avainta. Samassa sekunnin murto-osassa tajuan, että mulla on väärä takki. Toisen takin taskussa on niin auton avain kuin kotiavain. Nään myös kuinka vara-avain on lipaston päällä. Oli aika järkyttävä tunne tajuta, että istutaan koko perhe autossa ja kaikki avaimet on sisällä lukkojen takana. Ja viiden minuutin päästä pitäs olla neuvolassa.

Jos lapset ei olis ollu kyydissä, olisin huutanu ja itkeny. Nyt nousin kylmän rauhallisesti ja kävelin ovelle toivoen, että ovi ois auki. Ei ollu. No jos taka-ovi. Ei ollu. Muistettiin, että meillä on vielä neljäs avain, mutta kelle se on annettu. Ville soittaa isälleen ja minä mummulle. Samalla juoksen naapuriin. Ei ollu neljäs aivan mummullakaan. Onneksi naapurit oli kotona ja ehti lähtee kuskiksi. Ei muuta kuin penkin siirto heidän autoon ja Peetun kans matkaan. Ville kyselee, että mitä me Lilian kans tehhään. Ja lapsilla tietenkään ei ollu sukkiksia housujen alla ja vaan takit, koska oltiin menossa hoploppiin. Naapuri huikkas, että menkää meille.

Neuvola matkalla toivon, ettei haittaa myöhästyminen ja soittelen läpi ihmisiä, että missä meijän avain on. Saavuttiin neuvolaan vartti myöhässä turvaistuinta raahaten ja mää puuskutan kiireestä. Mutta ehdittiin, huh!

Mummu ja ukki haki meijät neuvolasta ja soitin Villelle, että onko ideoita mitä tehdä. Lilia naapurissa tohkeissaan hoitaa kissaa, juo kaakaota keksien ja kakun kera. Selviteltiin lukkoseppää ja hinnat oli aika kamalia, 300-400e ainakin. Mietittiin ja mietittiin, missä se yks avain on. Mietin, että jos ei ois ollu mun moka, oisinko ollu tosi vihanen Villelle, ihan kun seki sen tahallaan ois tehny. Ville ei yhtään kertaan syyttäny mua tai ollu vihanen tai mittää. Toisaalta molempien mokaa, että se vara-avain oli sisällä eikä jemmassa. Villellä ei koskaan oo avaimia, koska sillä on kotiavain työavain nipussa ja siinä on varmaan 25avainta, ei sellasta jaksa eikä viiti raahata.

Eka ajatus mikä mulla oli, kun tajusin ettei avaimia oo että rikotaan takaovi. Ja se me lopulta rikottiin. Oli halvin ratkasu ja mua ei ollenkaa kiinnostanu alkaa maksamaan satoja euroja lukkosepälle. Mun lastenvaaterahoista se ois menny, koska mun moka, todellakin. Vähä oli turhaa säätämistä, kun sen oven ois voinu heti rikkoa, mutta oltiin niin varmoja että se vara-avain löytyy. 

Lilia pääsi retkelle mummun kans autoon ja söi eväitä siellä ja Peetu ehti nukkua päikkärit autossa hyvin. Ja kun päästiin sisään, niin päästiin lähtemään HopLoppiin. Ja säätämisen myötä Liliaki nukahti autoon päikkäreille, eli ihan hyvä vaan oli.

Mutta oli kyllä pelottavaa, kuinka helposti taka-oven sai rikki. Pelottavaa tämmöselle hyvän mielikuvituksen omaavalle pelkääjälle. Mutta tulipahan nyt laitettu semmonen ovi, ettei tuu rosvot läpi!

Ja kyllä se vara-avainki löyty. Hoplopista takaisin ajellessa Ville yhtäkkiä muisti, että on nähny avaimen liesituulettimen päällä tai maustekaapissa. Aikasemmin Ville muisti vaan antaneensa sen avaimen jollekkin käteen. Illalla muiden jo nukkuessa muistin tuon ja kävin kattomassa ja siellähän se maustekaapin ylimmällä hyllyllä piilossa oli. Meillä oli siis kaikki neljä avainta sisällä. Nyt niitä teetetään vielä pari lisää ja jaetaa ne kaikille! Mutta onneks ei ollu lapsest sisällä, no sillo ehkä oltas rikottu ovi sekunnissa. Ja onneks en ollu yksin ja oli sentää ne auton ovet auki, niin saatiin turvaistuin.

Mukava päivä meillä kuitenki oli ja lapset oli aivan riemuissaan hoplopissa. Siellä oli ihan pari muutakin näin syysloman kunniaksi. Mun niskat ei tykänny ollenkaan siitä ja siellähän se kipu sitte pamahti ja edelleen mennään kasissa. Tämä on se syy, miksi vältän viimeseen asti tämmösiä kivoja juttuja, koska se kostautuu mulle monin kertasena ja pitkään. Ens kerralla Ville menee veljensä kans sinne juokseen lasten perässä. Ja siis hoplophan on aikuisellekkin tosi kiva, ite just tykkään siellä mennä ja kiipeillä ja ne liukumäet oli mullekki pelottavia. Mutta kun kroppa ei tykkää.

Unohduksia ja mokia sattuu mulle päivittäin, isoja ja pieniä. Todella arkisia, mutta semmosia että muut ihmettelee. Ajettiin keskiviikkona mummun kanssa pihaan heidän autolla ja ajoin sen leveesti meijän auton taakse ajatuksella "ei oo väliä mihin", mummu sano "ethän sää tätä tähä voi ajaa, kun oot just lähössä teijän autolla!" Olin hetken, että häh. Olin lähdössä hakemaan lapsia niinkuin joka päivä siihen aikaan ja just oltiin asiasta puhuttu, niin minsan päästä sitä en enää muistanu.

Äsken aloin ottamaan kahvia, niin aukasin maito purkin ja kaadoin itelle maitoa. Mietin hetken, että mitä mää teen. Ja näitä tulee paljon! Onneks vielä oon lapset aina muistanu ottaa mukaan ja laittaa vaatteet ja antaa ruokaa ja käyttää vessassa ym. Ja päiväkotiinki muistanu viiä kaiken tarvittavan. Ruokaa laittaessa toki tullee paljon unohduksia ja saattaa jotaki jäähä puuttumaan ja huomaan sen kun ruoka on uunissa tai jopa jo lautasella. Mistä lie nämä sit johtuu...

Nyt alan tekemään listoja, että muistan kaikki mun jutut. Ja pari postaustakin pitäs vielä tehä. Muistettavana on mm. työjuttuja, Lilian synttärit, myytäviä vaatteita, fb ryhmän joulukalenteria, käsitöitä, Foreveriä plus kodin laittoa todella paljon. Ja varmaan satamuutakin.

Apua, haluan kauniin blogin!

Oon niin tumpelo nykyään tietokoneiden kanssa, että en kestä. Oon jääny aivan kehityksen junasta, enkä ossaa kuin yksinkertaisimmat jutut. Kohta varmaan kysyn Lilialta neuvoa, niinkuin aikoinaan iskä kysy multa. Alkaa tympäsemään, kun en saa kameralla otettuja kuvia lisättyä blogiin. Ois ne aika paljon hienompia, kuin puhelimella otetut. 

Picasa tilttas mulla joku aika sitten eikä auta vaikka uusiksi lataa. Muita ilmasia ohjelmia oon kokeillu ja niistä ei tajua ihan mittää. Picasa oli just mun tasonen ja sillä sain ne pienet jutut tehtyä, mitä tarvi. Tällä hetkellä muokkaan kuvat puhelimella. Huh huh. Ei ees tee mieli avata koneella kovin isoksi tänne laittamiani kuvia, koska se laatu on aivan kamalaa. 

Ja huonolaatuiset kuvat kruunaa tää blogin kökkö ulkoasu. Tää ei näytä yhtään sellaselta kuin haluaisin, mutta kun en tajua hölkäsen pöläystä. Mää vaan kirjotan.

Jaan tän mun hätähuudon nyt jokaiseen paikkaan, jos saisin sitte paljon neuvoja ja vinkkejä, jos vaikka oppisin jopa. Tai jos joku auttava enkeli tulis käestä pittäin näyttämään mulle miten kaikki toimii. Luultavasti ihan yksinkertaista, mutta mun sisäinen nörtti on kuollu tai ottanu hatkat, eikä aivovamma pää riitä sisäistämään kaikkea.

Mutta eihän sillä ulkoasulla tai kuvien laadulla oo merkitystä vaan tekstillä. No ei vaa todellakin on! Kauneus on kaikkeus. Vai mite se menis. Kivempi ois lukia ja selata kaunista blogia kauniilla kuvia, eikö vaan?

Nyt koitan rauhuttua ja lähteä kohti Vaarilaa…

Mukava viikonloppua! <3

P.s. Niin otan siis apuja ja vinkkejä vastaan! Kiitos <3

Äitiys

Oon alottanu aiheesta kirjottamaan jo keväällä ja viikottain pyörii mielessä. Nyt kun somessa alkoi aihe puhuttaan, nousi lisää ajatuksia ja sanottavaa. Oon lukenu juttuja sieltä täältä, mutta yhtään postausta aiheesta en kokonaan oo lukenu enkä myöskään sitä Perhon kolumnia, joka nostatta tunteita. Törmäsin ihanaan kuvaan facebookissa Imetys -kolmen kauppa jakamana ja sen myötä haluan avata ajatuksiani.

Imetys - Kolmen kauppa on tehnyt kuvan tämän pohjalta:
 https://aidinkommenttiraita.wordpress.com/2015/10/02/maailman-laiskin-aiti/

Tuossa kuvassa kiteytyy mun äitiys yhtä kohtaa vaille. Mua ei oo naurattanu, kun oon törmänny ihmettelijöihin, kyselijöihin ja arvostelijoihin. Oon ottanu tosi vahvasti itteeni ne kommentit, mutta en enää. 

Äitiys on niin arka asia, niin vaikea, niin herkkä, niin epävarmaa eikä koskaan valmis. Mitään muuta en yritä kuin tehdä parhaani lapsilleni omien voimavarojeni varassa. Itseäni tarkasti kuunnellen ja valitsemalla lapselle sen parhaan omista parhaista vaihtoehdoista. Ja sieltä se epävarmuus ja kyseenalaistaminen aina nostelee päätään. Juuri kun sen voitat ja luotat vaistoon ja kaikilla on hyvä olla, törmäät kyseleviin, ihmetteleviin ja jopa kauhesteleviin kommentteihin.

"Siis nukkuuko teillä lapset vieressä?"

"Eikö vieläkään nuku koko yötä?"

"Mää en ois pystyny tommoseen lapsentahtisuuteen."

"Miten voit jaksaa?"

"Miten unikoulu?"

"Ai mitä ruokaa te syötte?"

Äitiys myös nostaa tunteet pintaan erilailla ja saatan kuulla kysymykset väärässä sävyssä. On väliä kuitenkin miten kysymys/ihmettely esitetään ja miten siitä jatketaan. Kuinka helposti voit siihen vahvana ja ylpeänä vastata. Vai tuleeko aivan paska-äiti olo ja ei tiedä mitä sanoa. On kamalaa, kun teet juuri niinkun omalle perheelle on parasta, niin sitten toisen (yleensä toisen äidin) sanat saa pahan olon ja epäilyksen nousemaan. "Teenkö väärin?" "Ai pitäiskö nyt olla näin ja näin, eikä tosiaankaan näin?"

Kerran täysin paska-äiti fiiliksissä sain hyvän neuvon "käännä ne kaikki niin, että nääpä pystyt siihen! Susta on perhepetiin, lapsentahtisuuteen, vauvan/lapsen tarpeiden kuunteluun!" Se oli paras neuvo ja sen myötä pettymyksen tunteet on vähentyny. 

Olisi ehkä parempi olla kirjoittamatta näistä asioista, koska nämä on niin arkoja ja vaikeita ja jokaisella on se oma tyyli. Mutta on tärkeää myös jakaa tietoa. On tärkeetä, että kaikki äidit saisivat tietää muunmuassa, että 

"vauva voi nukkua kainalossa syntymästä asti siihen, kun itse haluaa omaan sänkyyn."

"voit (ja on erittäin toivottavaa) täysimettää 6kk ilman yhtään pulloruokintaa."

"imetystä suositellaan 2v asti ja siitä eteenpäin voi jatkaa ja siitä on vain hyötyä."

"vauvan eikä lapsen kuulu itkeä eikä vauva/lapsi totu liian hyvään, kun itkuun vastataan heti."

"omien vaistojen kuunteleminen on äitiydessä tärkeintä!"

"vauvaa ei tarvitse antaa hoitoon tunneiksi tai yöksi tietyn ikäsenä, mutta jos on tarpeen niin sillon mennään äidin tarpeiden mukaan ja vauvan tarpeisiin mahdollisimman hyvin vastaten"

Eikä se täysimettävä perhepeti äiti oikeasti ole mikään superäiti! Ja yleensä tämmöinen äiti saa todella paljon niitä huonoja kommentteja niskaan, koska "toimii niin täydellisesti." Miksi meitä syyllistetään meidän toiminnasta ja miksi ne syyllistäjät ei itse toimi näin, jos tämä on se "täydellinen" tapa toimia?

Niinkuin tuossa kuvassa oli, tämä on laiskan äidin tyyliä! Lilian kanssa, kun imetys ei onnistunu ja sairaalasta lähti jo pullohomma (oi miksi miksi, en saanu apua enkä osannu sitä itse hakea, siksi näistä paasaan, että mahd moni tietäis) ja 3kk jälkeen mentiin kokonaan korvikkeella ja pullolla. Ja se oli työlästä! Pestä pulloja, ostaa korviketta, muistaa ottaa sitä mukkaan, miettiä millon tää on avattu, lämmitettiinkö tätä… Nyt se on tissi suuhun ja thätsit!

Ja joo kyllä ne täydet yöunet alkas jo houkutteleen, mutta en kestä kuunnella itkua 10 sekkaa pitemmälle. Peetun nostaessa sivuvaunussa kädet ilmaan ja sanoen "anna", koitan kerran laittaa pitkälleen ja sanon "nyt paapataan". Jos siitä alkaa itku, otan heti viereen. Tissi etsiytyy suuhun ja nukahdetaan.

Lilian kans keskustellaan ja taas keskustellaan. Ja toivotaan, että ne korvat alkas kuulemaan asioita ennen raivareita. Ei jäähytetä eikä lahjota eikä palkita. Vaan jutellaan ja kuunnellaan ja halataan ja sylitellään ja pussataan ja nauretaan. Monesti raivokohtauksen keskellä tai kun vaan jatkaa ei toivottua tekemistä, mietin kuinka pitäisi viedä jäähylle omaan huoneeseen. Mutta koitan pitää sylissä tai vieressä ja jutella tilanteen auki. Ehkä oon tässäkin vaan laiska.

Luulin äitiyden olevan paljon helpompaa ja että kaikki tulee luonnostaan.

Luulin olevani vahva ja tietäväni tasan tarkkaan, mitä haluan tehdä eikä kukaan voi epäilyksillään mua sortaa.

Luulin, että hetki hetkeltä kaikki helpottuu.

Luulin, että kaikki äidit toimii lähes samallalailla.

Luulin, ettei äitiydessä voi kilpailla.

Luulin paljon väärin.

Eräs aamu, kun meillä oli ollu todella vaikeaa. Lähemmäs tunnin olin antanu Lilialle aikaa ja aikaa. Tuntu, että ihan kaikki on väärin ja teen väärin. Ja taas sekunnin päästä ei mitään ongelmaa. Ensin kamala tappelu ja raivo ja yhtäkkiä pelkkää naurua. Tuntee itsensä hirviöksi siinä vaiheessa, kun ehdit hermostua ja tuntea, ettei tästä tuu yhtään mitään "saanko vaan luovuttaa ja itkeä", mutta yhtäkkiä lapsi onkin täysin vastakohta ja selittää iloisesti asioita. "Miten nuin ihanalle äsken hermostuin, miten saatoin?!" Lopulta päästiin päiväkotiin ja lapset oli hyvällä tuulella eikä mitään ongelmia. Istahdin päiväkodin lattialle ja teki mieli itkeä "miten voi olla näin vaikeeta päästä aamulla päiväkotiin? Miten äitiys voi olla näin vaikeaa?" Erään hoitajan kommentit ei ollu mitenkään rakentavia, mutta sain niistä pontta, että juuri noin en tee, sori vaan. Mutta lastentarhanopettajan katse ja sanat olivat tsemppaavat. Hän kertoi kaiken kuuluvan tähän ikään ja olevan normaalia. Ja että niin se pitääkin mennä. Ja äitiys on haastavaa. Noita sanoja, lauseita ja katsetta oon miettiny tiukan paikan tullen, vaikken niitä sanasta sanaan muista, mutta ajatuksen muistan ja kuinka se lohdutti.

Kun perheessä on kohta kolme vuotias neiti, jonka ajatusmaailma on juuri kuin stereotypiä naisilla, niin elämä on aika mäkistä. Kun se mieliala ja halut muuttuu sekunnissa ääripäästä ääripäähän ja itsekkäään ei todellakaan tiiä, mitä haluaa saati osaisi kuvata tunteitaan, on äidillä vähän vaikeaa.

Kun uskoo, että kaikella on tarkoitus ja kaikki ei ole omissa käsissä, on elämä helpompaa. Elämä pysyy tasapainossa, kun vain luottaa. Kun toisesta suunnasta tulee huonoa kommenttia, toisesta tulee tuplasti kehuja. Jos jostakin voi olla ylpeä, oon ylpeä siitä, että mun äitiyttä kehutaan. Ja kun kehut tulee ihan oikeasta asiasta ja asiasta, jonka itse mietit hoitaneesi ei niin hyvin. 

Silloin kuin se kohta kolme vee vetää raivarit eikä kuuntele ja puhut ja puhut ja puhut sille eikä mitään tehoa. Päässä kiehuu ja mietit tuhat asiaa, miten tämä pitäs hoitaa ja miten haluan tämän hoitaa lapsen parhaaksi ja saanko nyt vaan huutaa ja luovuttaa. Tilanne saadaan lopulta ohi ja parin päivän päästä kuulet "ei voi kun ihailla sun rauhallisuutta, miten hoidat nuo Lilian raivarit. Niin tyynesti ja rauhallisesti vaan puhut vaikka toinen raivoaa." Pysähdyin ja sanoin "KIIITOS, tuntupa hyvältä, kun tilanteessa tuntu, ettei se mennyt niinkuin olis pitäny."

Itse näkee asiat sisällään erilailla ja on ihana, että ulkopuolinen näkee sen asian niinkuin olen sen ajatellut menevän. Ja niinhän se on silloin mennytkin vaikka mielessä tuntuu toiselta. Annetaan sitä positiivistä palauletta äideille, joohan?!

Halataan, pussataa, nukutaan lähekkäin, pidetään sylissä, kutitetaan ja nauretaan. Itketään ja joskus huudetaankin. Ollaan stressaamatta inhimillisiä ihmisiä ja tunnetaan tunteemme niinkuin ne tuntuu. Nautitaan jokaisesta hetkestä.

Mihin tämä aika katoaa

Apua, kuinka päivät hurahtaa. Oon ollu välillä kipiä ja tosi kipiä ja väsyny ja tosi väsyny. Ja sitten, kun on hyvä päivä ja hyvä hetki, teen ja meen kaikkea. Toki toimin kipiänä ja väsyneenäki jopa liikaakin. Ville on reissussa tai sitten tullee vasta yöllä ja käy pari tuntia nukkumassa. Eli lasten kanssa touhuan yksin. Päässä raksuttaa tuhat asiaa, mitä pitäs tehä ja mitä haluan tehä. Ja vielä ne mitä ei kiinnosta eikä jaksa tehä ja ne mitkä unohtuu tehä. Tänne tulis postauksia pari päivässä, jos mun ajatukset siirtys suoraan postauksen muotoon.

Tuntuu, että mulla kestää älyttömän kauan tottua tähän arki rytmiin. En saa oikein mitään tehtyä enkä pääse kunnolla mukaan tähän hommaan. Oon tosi hitaalla ja asiat jää puolitiehen. Kuulostaa oikein aivovammaselta ja liekkö se suurin syykin noihin. Toki suuri syyllinen on kivun takapakki ja kun se työkokeilu siirty, se lamaannutti. Vaikka kuinka sen miettii miten päin, niin se vaikuttaa alitajuisesti. "Ei musta oo taaskaan mihinkään", "Vieläkään en pysty töihin", "Makaan vaan kipiänä ja väsyneenä kotona", "Eikö tää koskaan lopu". Ja ei, tommosille ajatuksille en anna sekunttiakaan, mutta ne vaan on siellä päässä ja alitajunnassa.

Kontrollikäynnillä aivovammapolilla päätettiin mun pyynnöstä, etten hae sairaspäivärahaa vaan oon vajaakuntoisena työnhakijana, jotta pääsen heti työkokeiluun, kun kunto sallii. Olis se ehkä ollu kätevä ottaa joku määräajallinen saikkujakso, mutta ei ei ei.

Ens viikolla pääsen niskan magneettiin ja jatko tutkimuksiin. Niistä kamalista niskakivuista on nyt päästy eteenpäin ja tilanne on sama kuin viime keväällä ennen sitä hyvää jaksoa. Eli lähtään vähän alusta taas, mutta lääkäri lohdutteli että niskavammoissa paranemista edeltää monesti kovat kivut. Että toivoa on ja täältä kyllä noustaan!

Peetun kans yötki lähteny parempaan suuntaan. Taitaa se luonto siis homman hoitaa. Ja ihokin alkaa Peetulla paranemaan, nyt vaan peukkuja että ollaan oikealla tiellä. Nyt maissi jätetty kokonaan pois ja ero oli samantien älyttömän hyvä. Vielä ei kuitenkaan uskalla hehkuttaa. Maissiton ruokavalio on aika hankala, kun sitä tungetaan jokapaikkaan. Ja mistäs muusta ne gluteenittomat tuotteet tehtäis kuin maissista! Ja tästä syystä Peetulla iho varmaankin oireillu syntymästä asti, koska mun ruokavalio on aika maissi voittonen. No mutta nyt ne maissit jäi ja meillä  syödään terveellistä puhdasta ruokaa. Kun välttää maissia se tarkoittaa, että ruoka tehdään  kunnon raaka-aineista. Vihdoinkin päästään meijän pastan syömisestä eroon, kun glut pastahan on maissia. On kuulema riisipastaakin, mutta ei nyt lähdetä semmosia kokeilemaan. Pasta ruuat ollu ne nopeat ja varmat ruuat. Opetellaan siis syömään sitä pottuakin. Porkkanalla ja bataatilla pääsee kyllä pitkälle.

Tuntuu, että tapahtunu niin paljon kaikkee ja kaikkee tulossa, etten muista mittää. Lasten vanhojen vaatteiden myymistä fb kirpuilla ja tulevana lauantaina Oulun Suurkirppikselle, että on rahhaa ostaa uusia. 

Lapset kasvaa ja kehittyy hurjaa vauhtia. Peetukin kun vaan nykyään kävelee, niin alkaa tuntumaan jo oikeesti taaperolta. Sanoja vielä ei kauhiana tuu, mutta kovasti toistelee. Ja kaiken ymmärtää ja päätä puistaa tai nyökyttää. Lilia oppi oikean ja vasemman, osaa laskea montako kertaa Elle-mummu ja Eero-ukki on käyny viikonaikana kylässä. Mutta palapelin tekeminen takkuaa, mistä oon huolissaan. 1,5vuotiaana teki 20 palasia pelejä tosta noin vaan ja nyt ei oo mitään logiikkaa edes 8palasessa. Nyt oon niin onnellinen, että on päiväkodissa ja osaavat siellä tarkkailla tätä. Kaikki muu kehitys menee niin hienosti eteenpäin, että ehkä tämä on vaan joku kiinnostuksen puutteesta johtuva unohdus.

Jumppa on joka maanantai ja sitä ootetaan älyttömästi. Ja kotonahan vaan jumpataan ja voimistellaan ja näytetään temppuja. Ja Peetu perässä. 

Viime viikolla käytiin kauan odotetussa Fröbelin Palikoiden konsertissa, öitä laskettiin siihen. Ja olihan se mahtava. Lilia tanssi reilun tunnin siellä täysiä ja tohkeissaan. Seuraavaksi sitten kuulema Robinin konserttiin.

Tässä teille muutamin kuvin meijän elämää.

Vanha uuden tieltä pois.

Ensimmäinen jumppakerta. Vähä jännitti, mutta se innostuksen määrä. Ja kuinka mielissään olikaan sen jälkeen.

Vadelmia ja mustaviinimarjoja kotipihalla. Iha vähä menny huti suusta.

Ja taas jumppaan. Jumppaan saan laittaa hiukset letille, muullon harvemmin.

Jäniksen metästys kun alko, niin eihän se auttanu kun pakkautua aamuyöstä autoon ja lähtiä kohti Ranuaa. Mummin ja papan luokse.

Pudasjärven K-Supermarketissa oli järjestetty pienille asiakkalle banaania, jotta kaikilla olis mukavampaa olla ostoksilla. 

Roskahommissa

Niin keskittyneenä.

Tää silta on ihana ja maisemat aivan ihanat. Kun soi Rafaelin enkeli "tyttö katsoi sillalta kuinka mustaa, vesi oli alhaalla jossakin.." Mulla tullee aina tämä silta ja näkymät mieleen.

Takaisin seitkytluvulle :D

Voi, että on mahtavaa kävellä siskon kans käsikäessä <3

Tomerasti päiväkotiin. Niin helppoa, kun Peetukin kävelee.

Eräänä päivänä päiväkodissa.

Leivinuunin lämmityksen jälkeen kokeilin riisipuuron tekoa leivinuunissa. Onnistu ja olihan se hyvvää.

Lilia näyttää mallia ja Peetu jumppaa perässä.

"Sormet sanoo soo, soo, soo.."

Tein kalapuikkoja yks päivä ja olihan ne hyviä.

"Mulla on ollu Eepiä ikävä!"

Jerin kanssa muuvsit hallinnassa. "Sutsisatsi satsaa…"

"Leijonaa mä metsästän, tahdon saada suuren…"

Fröbelin palikat selfie, mukana menossa Mamma ja Eepi.

Eväät matkaan ja Sonjan luo

Illan menuu, riisikakkuja kinkku-kurkku-sörsselillä, kinderkakkua uudella reseptillä, karkkia, pähkinöitä, zeroa ja alkoholitonta skumppaa. Ja olipa niiin hyvää kuohuviiniä, että keskenhän se meinas loppua.

Sonja <3

Yks päivä karattiin keskellä viikkoa leffaan Villen kans. Panostin oikein tunnin meikkaamalla ja loppu tulos ois ollu parempi sillä 10min meikillä. Ehkä tarvis käyä jossai meikki opastuksessa. 

P.s. Jos sulla on kokemusta maissiallergiasta, otan kaikki vinkit ja tiedon vastaan sekä vertaistuen :) <3