Oon alottanu aiheesta kirjottamaan jo keväällä ja viikottain pyörii mielessä. Nyt kun somessa alkoi aihe puhuttaan, nousi lisää ajatuksia ja sanottavaa. Oon lukenu juttuja sieltä täältä, mutta yhtään postausta aiheesta en kokonaan oo lukenu enkä myöskään sitä Perhon kolumnia, joka nostatta tunteita. Törmäsin ihanaan kuvaan facebookissa Imetys -kolmen kauppa jakamana ja sen myötä haluan avata ajatuksiani.
 |
Imetys - Kolmen kauppa on tehnyt kuvan tämän pohjalta:
https:// |
Tuossa kuvassa kiteytyy mun äitiys yhtä kohtaa vaille. Mua ei oo naurattanu, kun oon törmänny ihmettelijöihin, kyselijöihin ja arvostelijoihin. Oon ottanu tosi vahvasti itteeni ne kommentit, mutta en enää.
Äitiys on niin arka asia, niin vaikea, niin herkkä, niin epävarmaa eikä koskaan valmis. Mitään muuta en yritä kuin tehdä parhaani lapsilleni omien voimavarojeni varassa. Itseäni tarkasti kuunnellen ja valitsemalla lapselle sen parhaan omista parhaista vaihtoehdoista. Ja sieltä se epävarmuus ja kyseenalaistaminen aina nostelee päätään. Juuri kun sen voitat ja luotat vaistoon ja kaikilla on hyvä olla, törmäät kyseleviin, ihmetteleviin ja jopa kauhesteleviin kommentteihin.
"Siis nukkuuko teillä lapset vieressä?"
"Eikö vieläkään nuku koko yötä?"
"Mää en ois pystyny tommoseen lapsentahtisuuteen."
"Miten voit jaksaa?"
"Miten unikoulu?"
"Ai mitä ruokaa te syötte?"
Äitiys myös nostaa tunteet pintaan erilailla ja saatan kuulla kysymykset väärässä sävyssä. On väliä kuitenkin miten kysymys/ihmettely esitetään ja miten siitä jatketaan. Kuinka helposti voit siihen vahvana ja ylpeänä vastata. Vai tuleeko aivan paska-äiti olo ja ei tiedä mitä sanoa. On kamalaa, kun teet juuri niinkun omalle perheelle on parasta, niin sitten toisen (yleensä toisen äidin) sanat saa pahan olon ja epäilyksen nousemaan. "Teenkö väärin?" "Ai pitäiskö nyt olla näin ja näin, eikä tosiaankaan näin?"
Kerran täysin paska-äiti fiiliksissä sain hyvän neuvon "käännä ne kaikki niin, että nääpä pystyt siihen! Susta on perhepetiin, lapsentahtisuuteen, vauvan/lapsen tarpeiden kuunteluun!" Se oli paras neuvo ja sen myötä pettymyksen tunteet on vähentyny.
Olisi ehkä parempi olla kirjoittamatta näistä asioista, koska nämä on niin arkoja ja vaikeita ja jokaisella on se oma tyyli. Mutta on tärkeää myös jakaa tietoa. On tärkeetä, että kaikki äidit saisivat tietää muunmuassa, että
"vauva voi nukkua kainalossa syntymästä asti siihen, kun itse haluaa omaan sänkyyn."
"voit (ja on erittäin toivottavaa) täysimettää 6kk ilman yhtään pulloruokintaa."
"imetystä suositellaan 2v asti ja siitä eteenpäin voi jatkaa ja siitä on vain hyötyä."
"vauvan eikä lapsen kuulu itkeä eikä vauva/lapsi totu liian hyvään, kun itkuun vastataan heti."
"omien vaistojen kuunteleminen on äitiydessä tärkeintä!"
"vauvaa ei tarvitse antaa hoitoon tunneiksi tai yöksi tietyn ikäsenä, mutta jos on tarpeen niin sillon mennään äidin tarpeiden mukaan ja vauvan tarpeisiin mahdollisimman hyvin vastaten"
Eikä se täysimettävä perhepeti äiti oikeasti ole mikään superäiti! Ja yleensä tämmöinen äiti saa todella paljon niitä huonoja kommentteja niskaan, koska "toimii niin täydellisesti." Miksi meitä syyllistetään meidän toiminnasta ja miksi ne syyllistäjät ei itse toimi näin, jos tämä on se "täydellinen" tapa toimia?
Niinkuin tuossa kuvassa oli, tämä on laiskan äidin tyyliä! Lilian kanssa, kun imetys ei onnistunu ja sairaalasta lähti jo pullohomma (oi miksi miksi, en saanu apua enkä osannu sitä itse hakea, siksi näistä paasaan, että mahd moni tietäis) ja 3kk jälkeen mentiin kokonaan korvikkeella ja pullolla. Ja se oli työlästä! Pestä pulloja, ostaa korviketta, muistaa ottaa sitä mukkaan, miettiä millon tää on avattu, lämmitettiinkö tätä… Nyt se on tissi suuhun ja thätsit!
Ja joo kyllä ne täydet yöunet alkas jo houkutteleen, mutta en kestä kuunnella itkua 10 sekkaa pitemmälle. Peetun nostaessa sivuvaunussa kädet ilmaan ja sanoen "anna", koitan kerran laittaa pitkälleen ja sanon "nyt paapataan". Jos siitä alkaa itku, otan heti viereen. Tissi etsiytyy suuhun ja nukahdetaan.
Lilian kans keskustellaan ja taas keskustellaan. Ja toivotaan, että ne korvat alkas kuulemaan asioita ennen raivareita. Ei jäähytetä eikä lahjota eikä palkita. Vaan jutellaan ja kuunnellaan ja halataan ja sylitellään ja pussataan ja nauretaan. Monesti raivokohtauksen keskellä tai kun vaan jatkaa ei toivottua tekemistä, mietin kuinka pitäisi viedä jäähylle omaan huoneeseen. Mutta koitan pitää sylissä tai vieressä ja jutella tilanteen auki. Ehkä oon tässäkin vaan laiska.
Luulin äitiyden olevan paljon helpompaa ja että kaikki tulee luonnostaan.
Luulin olevani vahva ja tietäväni tasan tarkkaan, mitä haluan tehdä eikä kukaan voi epäilyksillään mua sortaa.
Luulin, että hetki hetkeltä kaikki helpottuu.
Luulin, että kaikki äidit toimii lähes samallalailla.
Luulin, ettei äitiydessä voi kilpailla.
Luulin paljon väärin.
Eräs aamu, kun meillä oli ollu todella vaikeaa. Lähemmäs tunnin olin antanu Lilialle aikaa ja aikaa. Tuntu, että ihan kaikki on väärin ja teen väärin. Ja taas sekunnin päästä ei mitään ongelmaa. Ensin kamala tappelu ja raivo ja yhtäkkiä pelkkää naurua. Tuntee itsensä hirviöksi siinä vaiheessa, kun ehdit hermostua ja tuntea, ettei tästä tuu yhtään mitään "saanko vaan luovuttaa ja itkeä", mutta yhtäkkiä lapsi onkin täysin vastakohta ja selittää iloisesti asioita. "Miten nuin ihanalle äsken hermostuin, miten saatoin?!" Lopulta päästiin päiväkotiin ja lapset oli hyvällä tuulella eikä mitään ongelmia. Istahdin päiväkodin lattialle ja teki mieli itkeä "miten voi olla näin vaikeeta päästä aamulla päiväkotiin? Miten äitiys voi olla näin vaikeaa?" Erään hoitajan kommentit ei ollu mitenkään rakentavia, mutta sain niistä pontta, että juuri noin en tee, sori vaan. Mutta lastentarhanopettajan katse ja sanat olivat tsemppaavat. Hän kertoi kaiken kuuluvan tähän ikään ja olevan normaalia. Ja että niin se pitääkin mennä. Ja äitiys on haastavaa. Noita sanoja, lauseita ja katsetta oon miettiny tiukan paikan tullen, vaikken niitä sanasta sanaan muista, mutta ajatuksen muistan ja kuinka se lohdutti.
Kun perheessä on kohta kolme vuotias neiti, jonka ajatusmaailma on juuri kuin stereotypiä naisilla, niin elämä on aika mäkistä. Kun se mieliala ja halut muuttuu sekunnissa ääripäästä ääripäähän ja itsekkäään ei todellakaan tiiä, mitä haluaa saati osaisi kuvata tunteitaan, on äidillä vähän vaikeaa.
Kun uskoo, että kaikella on tarkoitus ja kaikki ei ole omissa käsissä, on elämä helpompaa. Elämä pysyy tasapainossa, kun vain luottaa. Kun toisesta suunnasta tulee huonoa kommenttia, toisesta tulee tuplasti kehuja. Jos jostakin voi olla ylpeä, oon ylpeä siitä, että mun äitiyttä kehutaan. Ja kun kehut tulee ihan oikeasta asiasta ja asiasta, jonka itse mietit hoitaneesi ei niin hyvin.
Silloin kuin se kohta kolme vee vetää raivarit eikä kuuntele ja puhut ja puhut ja puhut sille eikä mitään tehoa. Päässä kiehuu ja mietit tuhat asiaa, miten tämä pitäs hoitaa ja miten haluan tämän hoitaa lapsen parhaaksi ja saanko nyt vaan huutaa ja luovuttaa. Tilanne saadaan lopulta ohi ja parin päivän päästä kuulet "ei voi kun ihailla sun rauhallisuutta, miten hoidat nuo Lilian raivarit. Niin tyynesti ja rauhallisesti vaan puhut vaikka toinen raivoaa." Pysähdyin ja sanoin "KIIITOS, tuntupa hyvältä, kun tilanteessa tuntu, ettei se mennyt niinkuin olis pitäny."
Itse näkee asiat sisällään erilailla ja on ihana, että ulkopuolinen näkee sen asian niinkuin olen sen ajatellut menevän. Ja niinhän se on silloin mennytkin vaikka mielessä tuntuu toiselta. Annetaan sitä positiivistä palauletta äideille, joohan?!
Halataan, pussataa, nukutaan lähekkäin, pidetään sylissä, kutitetaan ja nauretaan. Itketään ja joskus huudetaankin. Ollaan stressaamatta inhimillisiä ihmisiä ja tunnetaan tunteemme niinkuin ne tuntuu. Nautitaan jokaisesta hetkestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti