Kipu on edelleen läsnä. Mutta ihan hurja kuntoutuminen ja muutos tapahtunut. Voi mennä pitkiä pätkiä ilman pahinta kohtausta. Voi sillon tällön tulla sellasia semi pahoja, jotka muistuttaa pysähtymään ja saattaa vähän säikäyttää, että kohta se iskee.
Syksy on menny kipujen osalta aika hyvin. Mutta näinhän mää aina sanon, kun en eilistä muista. Tai varsinkaan sitä kipeää eilistä. Syksy on mennyt todella sumussa mummun kuoleman vuoksi.
Luulen, että suurin tekijä kipujen hallintaan on säännölliset päikkärit. Nukun Eleanoran kans lähes päivittäin. Ja heti kun ne jää pois, sen tuntee ja tietää.
Tiistaina se pahin kuitenkin iski! Koko tammikuun se keräs ittiään. Tein monta virhettä. Jätin jopa kahtena peräkkäisenä päivänä päikkärit väliin ja joka tammikuun viikonloppu jäi 1-2päikkärit väliin. Lisäksi yksi viikonloppu vietettiin super perheaikaa. Perjantaina hoplop ja lauantaina tietomaa.
Hoplopissa menin laskemaan liukumäen. Pelkästään ylös kiipeäminen aiheutti pahoinvoinnin. Mutta se alas tulo! Jotakin aivan järkyttävää. Pää meni aivan sekasin ja vielä kotonakin illalla humisi. Eleanora osoittautui myös melkoisen rohkeaksi ja jatkoi vain kiipeämistä ylemmäs ja ylemmäs. Ei tykännyt mun kroppa siitä. Mieli kyllä nautti.
Usein menen mieli edellä, lasken tarkkaan kannattaako. Joskus kannattaa ja joskus ei. Riskin voi ottaa, jos tietää ettei ole seuraavana päivänä yksin lapsista vastuussa.
Tietomaa lähti rullaamaan hyvin. Kunnes yhtäkkiä jysähti kipu. Olisin halunnu kaatua maahan ja itkeä. Se oli ihan tuskallinen päivä. Kaikkea niin mielenkiintoista ja oma pää ei kestä. Ja yhtä aikaa kaks isompaa haluaa näyttää kaiken ja taapero häviää, ellei jompi kumpi pidä sylissä. Mutta ei sylissä tai rattaissa ollu kiva. Ja isompien kans ois ollu kaikkia tekemisiä ja... mua niin itketti! Meidän piti mennä vielä ravintolaan, mutta ei musta ollu lähtijäksi.
Nää jutut tuntuu niin epäreiluilta!
Mutta tiistainkin kivusta selvisin! Toki keskiviikon puolelle meni siitä selviäminen ja loppumainingit jatkunee jonkin aikaa.
