Mahtava Keskustanuorten viikonloppu

 

 

 

 

Viime viikonloppuna pääsin osallistumaan eka kertaa Keskustanuorten tapahtumaan, kesäpäiville. Kaiken voisi kiteyttää yhteen sanaan: MAHTAVAA ja sen tulee huomaamaan tästä postauksesta. Jännitti kyllä hurjasti. Tunsin ja tiesin muutaman tyypin, mutta en paljon muuta. Ohjelma oli tiedossa, mutta se miten kaikki toimii ja menee, niin ei hajua. Viimeksi seurakunnan toiminnassa oon ollu vastaavassa tapahtumassa.

 

Ajeltiin Toholammille Oulusta Miriamin kanssa ja matka hurahti hetkessä hyvien keskustelujen siivittämänä. Parasta, kun selvis, että Miriam on kotosin meijän mökkinaapurista ja ollaan koko elämä elelty vieretysten. Tänä kesänä sinne kylään, kun mökille mennään.

 

Sykäräisiin Hirvikosken kursskikeskukseen perille päästyä tuntu, että apua osaanko olla ja miten pitää olla. Mutta heti pääsi porukkaan mukaan ja antoisiin keskusteluihin. Vähä väliä uusia naamoja ja nimiä. Hyvin alko porukka tulemaan tutuksi viikonlopun mittaan. Perjantai-ilta tutusteltiin pelaamalla norsupalloa ja vesi-ilmapallojen parissa kastuen.

 

 

 

 

Lauantain aloitti Keskustanuorten puheenjohtaja Hilkka Kemppi puheella menneestä viikosta. Seppo Kääriäisen puhe oli inspiroiva ja innostava. Paljon juttuja kirjottelin ylös, mihin palata. Olisin halunnut saada koko puheen nauhalle. Sitten päästin tenttaamaan puoluejohtoa, varapuheenjohtajat Katri Kulmuni ja Antti Kurvinen pääsivät vastaamaan nuorten kysymyksiin.



 

 

Johonkin väliin piti päikkärit mahduttaa, joten jouduin skippaamaan banderollitalkoot sekä tulevaisuustyöpajan. Sunnuntaina kuvattiin hienot banderollit ja ilmeisiin oli ohjeistus, mutta jokainen päättäkööt itse mitä ilmeet kuvastaa.

 

 

Petri Honkosen johdolla EU puhutti viikonloppuna paljon, yötämyöten. Mitä se tarkoittaa, mihin suuntaan se menee? Mennänkö me vaan mukana vai millon menee yli? Mistä kaikestä EU voi päättää? Mihin lähdetään mukaan, mistä on hyötyä ja onko jostain haittaa? Suomella on Eu:ssa 13 Meppiä (Member of the European Parliament) ja kuten kuvasta näkyy toisilla mailla on vähän enemmän. Eu alkoi tosissaan kiinnostamaan ja jouduin toteamaan, etten tiedä asiasta oikeastaan mitään. Eikun perehtymään siis.

 

 

Ehkä se odotetuin juttu oli Itä vs Länsi pesisottelu. Olin päättänyt etten siihen uskalla osallistua. Mutta kilpailuhenki vei mennessään. Ala-asteella pelattiin paljon kaveri porukolla pesistä, se oli aivan mahtavaa. Mutta sen jälkeen ei monesti oo tullu pelattua vaikka monesti miettiny kuinka mahtavaa olis pelata. Totesin kuitenkin, että ulkopelin jätän väliin. Se pallo olis varmana ollu mun päässä tai jotakin vastaavaa. Pääsin lyömään ja en nyt muista, että osuinkohan edes palloon, mutta pesälle pääsin. Ja kakkosellekkin, wohou! Ja mehän voitettiin. Tais olla mun eka kultamitalli.

 

 

 

 

 

Suuren pelin tuntua oli havaitavissa. Musiikki soi, juontaja juonsi ja hattaraa oli tarjolla. Meno oli mahtava. Oli meillä katsojiakin kylän mopopojista. Osa porukasta ei ollu koskaan pelannu ja osa paljonkin. Paljon pelanneet neuvo ja ohjeisti. Kaikki tsemppas, jokainen kehtas taidoillaan pelata. Ja voittohan se tärkein tietenkin oli ;) eiku!

 

 

Sunnuntaina saatiin vielä kuulla Mika Lintilän ajatuksia taloudesta sekä kuultiin innostava esitys maakuntavaaleista. Viikonloppu oli aivan mahtava. Jokaisen pitäisi päästä kokemaan tämä. Tämä meininki, fiilis ja yhteistyö. Jos yhtään politiikka tai järjestötoiminta kiinnostaa, niin lähtekää mukaan!

 

Viikonloppuun kuului paljon uusia ihmisiä, mahtava yhteishenki, hyvää ruokaa, hyviä keskusteluja, uuden oppimista, innostavia juttuja, kiinnostuksen heräämistä, talviturkin heitto, makkaraa, hattaraa, pesistä, yhteispeliä, pianon soittoa ja yhteislaulua ja paljon muuta.

 

 

 

Suuri kiitos mukana olleille ja järjestäjille. Upeat kuvat Ilona Suurosen ottamia ja heikkolaatuiset mun puhelin otoksia.

 

P.S. Tarkoituksella kirjoittelin tämän näin viiveellä. Nytkin teksti täyttyy sanasta mahtavaa. Sunnuntaina kirjoitettu olisi ollu pelkkää superlatiivia.

 



Jyrän alle jäänyt

Fysioterapeutin kanssa tultiin treenien kans siihen tulokseen, että nyt keskitytään nostamaan peruskuntoa. Peruskuntoa, mitä ei edes ole. Kävelylenkit ollu täysi mahdottomuus. Tässä puolen vuoden ajan pikku hiljaa kiputilanteen parantuessa aloin tekemään kyykkyjä. Huomasin, että kyykyillä saan nostettua sykettä eikä ne rasita niska-hartia seutua.

 

 

Ilmojen lämmettyä rohkenin lähteä kävelylle. Ja sain huomata, että se onnistuu. Kävelytekniikassa on hiomista ja jonkin verran sitä jo säädin fysioterapeutin ohjeiden mukaan, mikä helpotti heti oloa. Kaikki mulle heti -tyyppinä se kävely alkoi nopsaa tuntua liian helpota. Keskiviikkona päätin testata juoksua. Ikinä koskaan en oo tykänny juosta enkä muista milloin oisin juossu. Koin suuren onnistumisen, kun jaksoinkin juosta paljon enemmän mitä ajattelin

 

Oltiin Lilian kanssa lenkillä ja oltiin jo takasin päin menossa, kun lähdin kokeilemaan. Aloitin juoksemaan sähköpylväiden välejä. Yksi juosten ja seuraava kävellen. Kilometrin matkan kotia jaksoin tällä taktiikalla melkein. Kaks kävely väliä oli tuplat. Koti tuli vastaan ja Lilia halus lopettaa, niin en tiiä olisiko sitä jaksanu pitempään. Aika kaikkensa antanu olo kyllä oli. Mutta aivan uskomaton. Juoksutekniikka täytyy tsekata ja miettiä, miksi penikat tulee järkyttävän kipiäksi heti. Alkuun tuntui, että jalat ei kestä juosta vaikka ajattelin kunnon loppuvan.

 

 

Torstaina käytiin uimassa, joten en tiiä olisiko juoksun vuoksi tullut kipua vai johtuiko uinnista vai molemmista. Perjantai Keskusta nuorten kesäpäivillä aloteltiin norsupallolla. Jalkapalloa jumppapallolla. Ajatus oli vähän siinä höntsätä, varovasti. Lopulta juoksin siellä täysillä ja tein meijän kaikki viisi maalia. Huh huh! Piti siinä vähä taktikoida ja välillä ottaa happia, mutta sitten se taas unohtui kun piti lähteä maalin tekoon. Fiilis pelin jälkeen oli aivan uskomaton. Samalla pieni pelko, että kuinkahan fiksua oli aloittaa viikonloppu näin. Lopuksi vielä vähän vesi-ilmapallo sotaa.

Lauantai alkoi kipeillä jaloilla, erittäin kipeillä. Mutta ah, ihanalla kivulla. Ohjelmassa oli iltapäivällä pesisottelu, jonka olin päättänyt jättää pelaamatta. Pesis oli ala-asteella mun aivan lemppari laji ja koska olin vielä hengissä perjantain jälkeen, niin pitihän se lähtiä pelaamaan. Ulkokenttäpeliin en uskaltanut, olin varma, että pallo olis ollu mun päässä. Mutta pääsin lyömään ja juoksemaan. Ja me voitettiin!

Kuva: Ilona Suuronen

 

Lauantai yönä piti vielä käyä kävelylenkki, jotta paikat vetreytyis. Lihaskivut alko olemaan aika makiat. Yhtä aikaa kun siitä nautti, niin oli hieman vaivalloista kaikki muu kuin kävely. Sunnuntai olikin sitten aivan mahdoton. Onnellisena sai herätä ilman pääkipua ja tuntea kivun lihaksissa, koska olin pystynyt juoksemaan ja liikkumaan. Olo on kuin jyrän alle jäänyt, mutta yhtä aikaa vahvistaa uskoa kuntoutumisesta hurjasti. Tää on mahtavaa!

Ja hei, nää määrät on terveelle ihmiselle varmasti pienen pieniä, mutta mulle suuria edistyksiä. Vuosiin en oo liikkunut ollenkaan kipujen vuoksi.

P.S. Palataan pian tähän mahtavaan viikonloppuun, minkä sain viettää Keskusta nuorten kesäpäivillä.

Suuria askelia

Nyt on menty hurjasti eteenpäin ja mun mukavuus alueen ulkopuolelle rytinälle. Oon vältäny uimahalleja sitten ala-asteen. Kahdesta syystä: bakteerit ja epävarmuus omasta kropasta. Ajatuskin uimahallista, kylpylästä tai vesipuistoista on ollut ahdistava. Lapset siis ei ole uineet kuin luonnonvesissä ja tästä oon tuntenu huonoa omatuntoa. 

Lilialla alko maanantaina uimakoulu ja tiistaina siinä katsellessa mietin, että uskaltaisko tuonne. Samalla Peetu alkoi puhumaan, että haluaa kans uimaan. Ja niin me torstaina mentiin koko perheellä uimaan.

Olin miettiny paljon, miksi en todellakaan voi mennä lasten kans uimaan. Kuinka ne lähtee juoksemaan liukkaalla kaakelilla ja aivot menee solmuun jo siitä. Mutta se menikin yllättävän helposti. Ja luontevasti. Eikä mitään kiusaantunutta oloa. Ja vedessä olo oli ihanaa. Lapset oli aivan tohkeissaan. 

Innostuin, ylläri, uimaan ja jumppaamaan siellä. Ja toki lapsia piti kannatella välillä. Ja yhtäkkiä se alko tuntumaan niskassa, hartioissa ja päässä. Loppu päivä menikin sitten levossa. 

Tätä ei silti jätetä nyt ainut kertaiseksi vaan keskustelen fysioterapeutin kans, miten voisin toimia toisin, että välttyisin kivulta. 

Ellei nyt joku meistä saanu jottai pöpöä tai jalkasientä sieltä matkaan. Sen kerran kun kävin Espanjassa vesipuistossa, niin sain sieltä jonkun kunnon flunssapöpön.

Toinen edistys oli bikinien osto tälle kropalle. Oimutsimutsin blogi postaus sai mut lähtemään changeen ettimään bikinejä. Olin ajatellu ostaa alesta jotkut kympin bikinit Espanjaan mukaan. Suomessa en oo ajatellut bikineissä esiintyä. 

Sovituskopissa valaistus on kaikkea muuta kuin imarteleva. Mutta wau mitä bikinejä sieltä löyty.

Tämmöset lähti matkaan. Tuo alaosa on huikee. Sen voi laittaa hameeksi tai nostaa korkeaksi mahan päälle ryttyyn. Ja näistä sai -40% oimutsimutsin alekoodilla. Sunnuntaihin voimassa ;)

Kuka mää oon? Millainen Milla?

Viime syksy oli vaikee. Asiat selkiyty, järjestyi ja sai ns. nimet, kun pääsi keskustelemaan ammattilaisten kans. Oli helpottavaa kuulla, että elän tyypillistä vaihetta elämässä. Äideille nämä vaiheet on tuttuja lasten kans, aina meneillään joku vaihe.

Mun vaihe oli aikuiseksi kasvaminen. Mun nuoruus jäi vailinaiseksi kolarin aiheuttamien vammojen ja kipujen vuoksi. Kolari suoraan sanottuna vei mun nuoruuden. Kaiken menettämisen jälkeen sain rytinällä kaiken mistä olin unelmoinut ja luullut jopa saavuttamattomaksi. Sitten piti kasvaa aikuiseksi vaikka se nuoruuskin oli elämättä.

Hormooni lääkitys, mikä oli aloitettu ysillä akneen ja sen jälkeen jatkettu endometrioosin hoitoon, lopetettiin. Kaikki kipulääkkeet lopetettiin. Tulinkin raskaaksi vaikka sen piti olla mahdotonta, synnytin, tulin äidiksi,   imetin, tulin vielä uudestaan raskaaksi, synnytin ja imetin lähes kolme vuotta samalla kasvaen äitinä. Kropalle ja mielelle kova koulu. Päälle kipu, kipu jonka kanssa edelleen opetellaan kuten myös väsymys. Siinä rytäkässä pääsi hukkumaan Milla.

Pettymyksiltä tänä ajan jaksona en säästynyt. Matto vedettiin alta aina kun pystyyn pääsin. Mutta olin vahva, olin se joka auttoi muita, se jolla kaikki oli hyvin. Ja sitten se homma katkes.

Samaan aikaan, kun loppui voimat tsempata ittiä ja olla välittämättä pettymyksien aiheuttamasta surusta ja vihasta, alkoi kroppa tasaantua hormooni myrskyistä ja kasvu nuoresta aikuisesta aikuiseksi alkoi. Olin hukassa, täysin hukassa.

En osannut olla tyytyväinen itseeni millään saralla. Pettymykset, kivut, väsymys ajoi syömään suklaata ja vielä vähän suklaata. Makuuasento oli myös se paras asento. Siinä sai kroppa uuden muodon. Muodon jota aivot ei hyväksynyt vaikka kuinka päätin, että kelpaan myös näin. Ja haluan näyttää lapsille, että myös tämä on hyvä.

Ei se päättäminen auta. Kun ei tunne oloaan hyväksi, niin ei siinä auta silittää mahaa ja hokea näyttävänsä hyvältä. Mutta kun se urheilu näiden vammojen kans ei ole ihan helppoa ja sokerikoukku valtava, niin vähä väliä sitä vain ajautui ajattelemaan "no näyttää muutkin hyvältä, niin kyllä määki" ja pistin suklaata suuhun.

Kropan muuttuessa tuntui, että viimeinenkin asia meni. Kun kipu on vienyt opiskelut ja työt, nyt se oli sitten vienyt kaiken. Pysähdyn monesti miettimään kuinka kipu tekee tuhoja mun kropalle, iholle ja kasvoille.  On ehkä hölmöä, mutta kun aknesta (ja kiusaamisesta) on selvinnyt, niin ylipäätään se ulkonäkö ja itsensä hyväksyminen on suuri ja vaikea asia. 

Muutama postaus taaksepäin kerroin kuinka löysin kotini keskustalaisten keskeltä. Ja se oli se avain kaikkeen parempaan. Hitaasti eikä edes varmasti mennään kohti sitä Millaa, mikä on hukkunut. Pienin askelin, pienin muutoksin.

Peilikuvat otettu ystävän luona, kun kotona ei ole tuollaista ihanaa asukuvauspeiliä

Ihanan viikonlopun jälkeen ajelin kotia ja tajusin kaiken tämän. Tajusin kuinka mahtavaan suuntaan tämä elämä vie. Kuinka ne pienet askeleet vie eteenpäin. Kuinka kaikkeen ei tarvitse pystyä eikä kaiken tarvi olla täydellistä. Kotikin voi olla sekaisin, jos on parempaa tekemistä tai saa jatkettua kivuttomuutta. Riittää, kun on hyvä jossakin. Riittää ihan tälläisenä, kaikkia ei tarvitse auttaa eikä tehdä. Pitää ajatella itseä.

Tähän ihanaan viikonloppuun kuului ystävän kanssa lounasta kaupungilla, aurinkoa, kotona touhuamista, kotikotona rentoutumista hyvän ruuan kans, ystävän kans herkkuja ja monta jaksoa lempisarjaa (joka kyllä nyt tuotti pienoisen pettymyksen), yökylä ja ihana aamupala, aurinkoa lisää, lasten kans kotihommia ja yhteen väliin vähän kipua. Ei aikatauluja, mutta myös ne päikkärit jäi.

 

 

Sunnuntai-iltapäivän sain viettää tarinoita kuunnellen, nukketeatteria katsellen ja samalla pyykkiä viikaten auringossa. Mahtavia tarinoita Lilialla. Mahtavaa ja mielenkiintoista viikkoa kaikille! ♥