Viime syksy oli vaikee. Asiat selkiyty, järjestyi ja sai ns. nimet, kun pääsi keskustelemaan ammattilaisten kans. Oli helpottavaa kuulla, että elän tyypillistä vaihetta elämässä. Äideille nämä vaiheet on tuttuja lasten kans, aina meneillään joku vaihe.
Mun vaihe oli aikuiseksi kasvaminen. Mun nuoruus jäi vailinaiseksi kolarin aiheuttamien vammojen ja kipujen vuoksi. Kolari suoraan sanottuna vei mun nuoruuden. Kaiken menettämisen jälkeen sain rytinällä kaiken mistä olin unelmoinut ja luullut jopa saavuttamattomaksi. Sitten piti kasvaa aikuiseksi vaikka se nuoruuskin oli elämättä.
Hormooni lääkitys, mikä oli aloitettu ysillä akneen ja sen jälkeen jatkettu endometrioosin hoitoon, lopetettiin. Kaikki kipulääkkeet lopetettiin. Tulinkin raskaaksi vaikka sen piti olla mahdotonta, synnytin, tulin äidiksi, imetin, tulin vielä uudestaan raskaaksi, synnytin ja imetin lähes kolme vuotta samalla kasvaen äitinä. Kropalle ja mielelle kova koulu. Päälle kipu, kipu jonka kanssa edelleen opetellaan kuten myös väsymys. Siinä rytäkässä pääsi hukkumaan Milla.
Pettymyksiltä tänä ajan jaksona en säästynyt. Matto vedettiin alta aina kun pystyyn pääsin. Mutta olin vahva, olin se joka auttoi muita, se jolla kaikki oli hyvin. Ja sitten se homma katkes.
Samaan aikaan, kun loppui voimat tsempata ittiä ja olla välittämättä pettymyksien aiheuttamasta surusta ja vihasta, alkoi kroppa tasaantua hormooni myrskyistä ja kasvu nuoresta aikuisesta aikuiseksi alkoi. Olin hukassa, täysin hukassa.
En osannut olla tyytyväinen itseeni millään saralla. Pettymykset, kivut, väsymys ajoi syömään suklaata ja vielä vähän suklaata. Makuuasento oli myös se paras asento. Siinä sai kroppa uuden muodon. Muodon jota aivot ei hyväksynyt vaikka kuinka päätin, että kelpaan myös näin. Ja haluan näyttää lapsille, että myös tämä on hyvä.
Ei se päättäminen auta. Kun ei tunne oloaan hyväksi, niin ei siinä auta silittää mahaa ja hokea näyttävänsä hyvältä. Mutta kun se urheilu näiden vammojen kans ei ole ihan helppoa ja sokerikoukku valtava, niin vähä väliä sitä vain ajautui ajattelemaan "no näyttää muutkin hyvältä, niin kyllä määki" ja pistin suklaata suuhun.
Kropan muuttuessa tuntui, että viimeinenkin asia meni. Kun kipu on vienyt opiskelut ja työt, nyt se oli sitten vienyt kaiken. Pysähdyn monesti miettimään kuinka kipu tekee tuhoja mun kropalle, iholle ja kasvoille. On ehkä hölmöä, mutta kun aknesta (ja kiusaamisesta) on selvinnyt, niin ylipäätään se ulkonäkö ja itsensä hyväksyminen on suuri ja vaikea asia.
Muutama postaus taaksepäin kerroin kuinka löysin kotini keskustalaisten keskeltä. Ja se oli se avain kaikkeen parempaan. Hitaasti eikä edes varmasti mennään kohti sitä Millaa, mikä on hukkunut. Pienin askelin, pienin muutoksin.
Peilikuvat otettu ystävän luona, kun kotona ei ole tuollaista ihanaa asukuvauspeiliä
Ihanan viikonlopun jälkeen ajelin kotia ja tajusin kaiken tämän. Tajusin kuinka mahtavaan suuntaan tämä elämä vie. Kuinka ne pienet askeleet vie eteenpäin. Kuinka kaikkeen ei tarvitse pystyä eikä kaiken tarvi olla täydellistä. Kotikin voi olla sekaisin, jos on parempaa tekemistä tai saa jatkettua kivuttomuutta. Riittää, kun on hyvä jossakin. Riittää ihan tälläisenä, kaikkia ei tarvitse auttaa eikä tehdä. Pitää ajatella itseä.
Tähän ihanaan viikonloppuun kuului ystävän kanssa lounasta kaupungilla, aurinkoa, kotona touhuamista, kotikotona rentoutumista hyvän ruuan kans, ystävän kans herkkuja ja monta jaksoa lempisarjaa (joka kyllä nyt tuotti pienoisen pettymyksen), yökylä ja ihana aamupala, aurinkoa lisää, lasten kans kotihommia ja yhteen väliin vähän kipua. Ei aikatauluja, mutta myös ne päikkärit jäi.
Sunnuntai-iltapäivän sain viettää tarinoita kuunnellen, nukketeatteria katsellen ja samalla pyykkiä viikaten auringossa. Mahtavia tarinoita Lilialla. Mahtavaa ja mielenkiintoista viikkoa kaikille! ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti