Neuvola kuulumisia

Varasin Peetulle 1,5v neuvolan vähä aiemmin ihottuman vuoksi. Ja se oli nyt kuukauden aiemmin. Sattu taas ihana neuvolalääkäri, joka on vissiin ollu aina Peetun neuvolalääkäri. Aikasemmin meille sattunu niin surkeita, että aivan turhia koko käynnit ollu.

Pituutta oli tullu viidessä kuukaudessa 5cm, mutta painoa vaan 400g. Eli laskevassa suunnassa ollaan. Toki Peetu on ihan vasta alkanu käveleen ja juokseen kunnolla ja on aivan kokoajan liikkeessä, mikä vois selittää tuon. Mutta kun lisätään tuohon allerginen atooppinen iho, niin epäili imeytymis häiriötä. Ei ollenkaan kuulosta hullulta omaankaan korvaan. Meillä vahvana suvussa keliakia ja ihokelia mulla tulee koko aika vaan vahvemmaksi mieleen Peetun ihosta ja nyt vielä tuo paino homma.

Ihon nähtyä sano heti, että allergiaa. Teki mieli tuulettaa. Pelkäsin, että sanoo vaan atooppiseksi ja määrää rasvaa. Ei vaan heti labrat ja sitte katotaan jatkoja. Sanoin, etten halua kortisonia kun ollaan pärjätty muillaki rasvoilla ja maissin&mansikan välttämisellä. Vaikkakaan iho ei kokonaan parantunu oo. Uskon, että kortisonista tulee kierre ja ohentaa ihoa. Vielä kun se ei oo välttämätöntä, en sitä halua. Ja ei lääkäri edes perustellu mulle, miksi sitä pitäs. Eli on taas vaan yks automaatio niinkui abkuurit kaikkeen.

Palapelin osas purkaa ja kaikki oli pappa/heppa/aapo. Mutta kun osaa syödä ite ja hienosti tarttua, niin motoriikka vastaa ikää. Kävely ja kiipeyly myös onnistuu ja kun sanoja tulee, niin ei ollu kehityksessä huomautettavaa. Ja kaikki muutkin jutut oli ok.

Mukana oli myös terveydenhoitaja opiskelija, jolla ikää jo keski-iän lähettyville. Imetyksestä ei kysytty,mutta tuli siinä ilmi kun kerroin oireilevan kutinalla, jos oon ite maissia jossakin ruuassa saanu. 

Opiskelijan kommentti "Ompa ihana, kun sulla vielä tulee/riittää maitoa."

Vastasin: "Kyllähän sitä riittää, kun sen 6viikkoa on vauvaa imettäny, ei se ennää sitte lopu."

Opiskelija ihmeissään: "Kyllähän se aina loppuu."

Minä: "Ei se mihinkään lopu, kun antaa vauvan syyä niin paljon kuin haluaa. Lapsentahtisesti kun menee, niin kyllä sitä tullee."

Lääkäri komppaili siinä mua ja nolous oli sen kasvoilta luettavissa.

Opiskelija: "Aijaa…."

Meinasin räjähtää! Onneksi opiskelija sano ajatuksensa ääneen, muuten ois jääny edelleen väärään tietoon. Hienosti opetetaan näitä terveydenhoitajia. En tiedä, mitä ja minkä verran siellä opetetaan, mutta kyllähän nyt terkkarin joka neuvolassa on töissä, tärkein tieto on imetystieto! Se kun saadaan äidille oikein opetettua ja äitiä tuettua, niin ollaan jo niin pitkällä ihan kaikessa. Mutta onko se Valio suurempi sponsori? Nää asiat vaan kiehuttaa mua niin paljon, kun Lilian kanssa imetys lähti jo sairaalassa niin väärille urille tiedon puutteen vuoksi!

Mutta niin saatiin lähete sinne labraan ja minähän sinne en pysty menemään. Menee nyt viikon päähän, että Ville on kotona ja pääsee Peetun kanssa sinne. Nyt vielä selvitellään pitääkö tosissaan saada paasto arvo, koska se on aika vaikee imetyksen vuoksi.

Neuvolakäynti oli todella hyvä monella saraa. Vaikkakin taas järkytyin, mutta sainpa oikastua.

Imetysdementiaa, unenpuutetta vai vaan liikaa muistettavaa

Taas on tuhat rautaa tulessa ja kaikki niin mieluisia ja ihania ja "pakollisia". En vaan ymmärrä, että millon ehdin kaiken tehä ja ehkä se vaikein, miten pysyn kärryllä ja muistan kaiken. Voi apua. Tällä viikolla menty taas kolme päivää putkeen ilman päikkäreita, kun en oo ehtiny. Ja sen kyllä taan huomaa.

Eilen kunnon hoksautuksen sain, kun Ville kysy auton avaimia ja kerroin niiden olevan mun takin taskussa. Oltiin lähdössä Peetun neuvolaan ja sieltä suoraan HopLoppiin. Muut oli ulkona ja menin viimeisenä. Painoin oven kiinni enkä tarksitanu taskuja. Tarkistan ovella aina, ihan aina, että ne kotiavaimet on siellä taskussa. Nyt oli ehkä ajatus, että ainahan ne on siellä tai ei ajatusta ollenkaan. Alko olemaan jo kiire neuvolaan. Istahdin autoon ja Ville käsi ojolla pyytää auton avainta. Samassa sekunnin murto-osassa tajuan, että mulla on väärä takki. Toisen takin taskussa on niin auton avain kuin kotiavain. Nään myös kuinka vara-avain on lipaston päällä. Oli aika järkyttävä tunne tajuta, että istutaan koko perhe autossa ja kaikki avaimet on sisällä lukkojen takana. Ja viiden minuutin päästä pitäs olla neuvolassa.

Jos lapset ei olis ollu kyydissä, olisin huutanu ja itkeny. Nyt nousin kylmän rauhallisesti ja kävelin ovelle toivoen, että ovi ois auki. Ei ollu. No jos taka-ovi. Ei ollu. Muistettiin, että meillä on vielä neljäs avain, mutta kelle se on annettu. Ville soittaa isälleen ja minä mummulle. Samalla juoksen naapuriin. Ei ollu neljäs aivan mummullakaan. Onneksi naapurit oli kotona ja ehti lähtee kuskiksi. Ei muuta kuin penkin siirto heidän autoon ja Peetun kans matkaan. Ville kyselee, että mitä me Lilian kans tehhään. Ja lapsilla tietenkään ei ollu sukkiksia housujen alla ja vaan takit, koska oltiin menossa hoploppiin. Naapuri huikkas, että menkää meille.

Neuvola matkalla toivon, ettei haittaa myöhästyminen ja soittelen läpi ihmisiä, että missä meijän avain on. Saavuttiin neuvolaan vartti myöhässä turvaistuinta raahaten ja mää puuskutan kiireestä. Mutta ehdittiin, huh!

Mummu ja ukki haki meijät neuvolasta ja soitin Villelle, että onko ideoita mitä tehdä. Lilia naapurissa tohkeissaan hoitaa kissaa, juo kaakaota keksien ja kakun kera. Selviteltiin lukkoseppää ja hinnat oli aika kamalia, 300-400e ainakin. Mietittiin ja mietittiin, missä se yks avain on. Mietin, että jos ei ois ollu mun moka, oisinko ollu tosi vihanen Villelle, ihan kun seki sen tahallaan ois tehny. Ville ei yhtään kertaan syyttäny mua tai ollu vihanen tai mittää. Toisaalta molempien mokaa, että se vara-avain oli sisällä eikä jemmassa. Villellä ei koskaan oo avaimia, koska sillä on kotiavain työavain nipussa ja siinä on varmaan 25avainta, ei sellasta jaksa eikä viiti raahata.

Eka ajatus mikä mulla oli, kun tajusin ettei avaimia oo että rikotaan takaovi. Ja se me lopulta rikottiin. Oli halvin ratkasu ja mua ei ollenkaa kiinnostanu alkaa maksamaan satoja euroja lukkosepälle. Mun lastenvaaterahoista se ois menny, koska mun moka, todellakin. Vähä oli turhaa säätämistä, kun sen oven ois voinu heti rikkoa, mutta oltiin niin varmoja että se vara-avain löytyy. 

Lilia pääsi retkelle mummun kans autoon ja söi eväitä siellä ja Peetu ehti nukkua päikkärit autossa hyvin. Ja kun päästiin sisään, niin päästiin lähtemään HopLoppiin. Ja säätämisen myötä Liliaki nukahti autoon päikkäreille, eli ihan hyvä vaan oli.

Mutta oli kyllä pelottavaa, kuinka helposti taka-oven sai rikki. Pelottavaa tämmöselle hyvän mielikuvituksen omaavalle pelkääjälle. Mutta tulipahan nyt laitettu semmonen ovi, ettei tuu rosvot läpi!

Ja kyllä se vara-avainki löyty. Hoplopista takaisin ajellessa Ville yhtäkkiä muisti, että on nähny avaimen liesituulettimen päällä tai maustekaapissa. Aikasemmin Ville muisti vaan antaneensa sen avaimen jollekkin käteen. Illalla muiden jo nukkuessa muistin tuon ja kävin kattomassa ja siellähän se maustekaapin ylimmällä hyllyllä piilossa oli. Meillä oli siis kaikki neljä avainta sisällä. Nyt niitä teetetään vielä pari lisää ja jaetaa ne kaikille! Mutta onneks ei ollu lapsest sisällä, no sillo ehkä oltas rikottu ovi sekunnissa. Ja onneks en ollu yksin ja oli sentää ne auton ovet auki, niin saatiin turvaistuin.

Mukava päivä meillä kuitenki oli ja lapset oli aivan riemuissaan hoplopissa. Siellä oli ihan pari muutakin näin syysloman kunniaksi. Mun niskat ei tykänny ollenkaan siitä ja siellähän se kipu sitte pamahti ja edelleen mennään kasissa. Tämä on se syy, miksi vältän viimeseen asti tämmösiä kivoja juttuja, koska se kostautuu mulle monin kertasena ja pitkään. Ens kerralla Ville menee veljensä kans sinne juokseen lasten perässä. Ja siis hoplophan on aikuisellekkin tosi kiva, ite just tykkään siellä mennä ja kiipeillä ja ne liukumäet oli mullekki pelottavia. Mutta kun kroppa ei tykkää.

Unohduksia ja mokia sattuu mulle päivittäin, isoja ja pieniä. Todella arkisia, mutta semmosia että muut ihmettelee. Ajettiin keskiviikkona mummun kanssa pihaan heidän autolla ja ajoin sen leveesti meijän auton taakse ajatuksella "ei oo väliä mihin", mummu sano "ethän sää tätä tähä voi ajaa, kun oot just lähössä teijän autolla!" Olin hetken, että häh. Olin lähdössä hakemaan lapsia niinkuin joka päivä siihen aikaan ja just oltiin asiasta puhuttu, niin minsan päästä sitä en enää muistanu.

Äsken aloin ottamaan kahvia, niin aukasin maito purkin ja kaadoin itelle maitoa. Mietin hetken, että mitä mää teen. Ja näitä tulee paljon! Onneks vielä oon lapset aina muistanu ottaa mukaan ja laittaa vaatteet ja antaa ruokaa ja käyttää vessassa ym. Ja päiväkotiinki muistanu viiä kaiken tarvittavan. Ruokaa laittaessa toki tullee paljon unohduksia ja saattaa jotaki jäähä puuttumaan ja huomaan sen kun ruoka on uunissa tai jopa jo lautasella. Mistä lie nämä sit johtuu...

Nyt alan tekemään listoja, että muistan kaikki mun jutut. Ja pari postaustakin pitäs vielä tehä. Muistettavana on mm. työjuttuja, Lilian synttärit, myytäviä vaatteita, fb ryhmän joulukalenteria, käsitöitä, Foreveriä plus kodin laittoa todella paljon. Ja varmaan satamuutakin.

Apua, haluan kauniin blogin!

Oon niin tumpelo nykyään tietokoneiden kanssa, että en kestä. Oon jääny aivan kehityksen junasta, enkä ossaa kuin yksinkertaisimmat jutut. Kohta varmaan kysyn Lilialta neuvoa, niinkuin aikoinaan iskä kysy multa. Alkaa tympäsemään, kun en saa kameralla otettuja kuvia lisättyä blogiin. Ois ne aika paljon hienompia, kuin puhelimella otetut. 

Picasa tilttas mulla joku aika sitten eikä auta vaikka uusiksi lataa. Muita ilmasia ohjelmia oon kokeillu ja niistä ei tajua ihan mittää. Picasa oli just mun tasonen ja sillä sain ne pienet jutut tehtyä, mitä tarvi. Tällä hetkellä muokkaan kuvat puhelimella. Huh huh. Ei ees tee mieli avata koneella kovin isoksi tänne laittamiani kuvia, koska se laatu on aivan kamalaa. 

Ja huonolaatuiset kuvat kruunaa tää blogin kökkö ulkoasu. Tää ei näytä yhtään sellaselta kuin haluaisin, mutta kun en tajua hölkäsen pöläystä. Mää vaan kirjotan.

Jaan tän mun hätähuudon nyt jokaiseen paikkaan, jos saisin sitte paljon neuvoja ja vinkkejä, jos vaikka oppisin jopa. Tai jos joku auttava enkeli tulis käestä pittäin näyttämään mulle miten kaikki toimii. Luultavasti ihan yksinkertaista, mutta mun sisäinen nörtti on kuollu tai ottanu hatkat, eikä aivovamma pää riitä sisäistämään kaikkea.

Mutta eihän sillä ulkoasulla tai kuvien laadulla oo merkitystä vaan tekstillä. No ei vaa todellakin on! Kauneus on kaikkeus. Vai mite se menis. Kivempi ois lukia ja selata kaunista blogia kauniilla kuvia, eikö vaan?

Nyt koitan rauhuttua ja lähteä kohti Vaarilaa…

Mukava viikonloppua! <3

P.s. Niin otan siis apuja ja vinkkejä vastaan! Kiitos <3

Äitiys

Oon alottanu aiheesta kirjottamaan jo keväällä ja viikottain pyörii mielessä. Nyt kun somessa alkoi aihe puhuttaan, nousi lisää ajatuksia ja sanottavaa. Oon lukenu juttuja sieltä täältä, mutta yhtään postausta aiheesta en kokonaan oo lukenu enkä myöskään sitä Perhon kolumnia, joka nostatta tunteita. Törmäsin ihanaan kuvaan facebookissa Imetys -kolmen kauppa jakamana ja sen myötä haluan avata ajatuksiani.

Imetys - Kolmen kauppa on tehnyt kuvan tämän pohjalta:
 https://aidinkommenttiraita.wordpress.com/2015/10/02/maailman-laiskin-aiti/

Tuossa kuvassa kiteytyy mun äitiys yhtä kohtaa vaille. Mua ei oo naurattanu, kun oon törmänny ihmettelijöihin, kyselijöihin ja arvostelijoihin. Oon ottanu tosi vahvasti itteeni ne kommentit, mutta en enää. 

Äitiys on niin arka asia, niin vaikea, niin herkkä, niin epävarmaa eikä koskaan valmis. Mitään muuta en yritä kuin tehdä parhaani lapsilleni omien voimavarojeni varassa. Itseäni tarkasti kuunnellen ja valitsemalla lapselle sen parhaan omista parhaista vaihtoehdoista. Ja sieltä se epävarmuus ja kyseenalaistaminen aina nostelee päätään. Juuri kun sen voitat ja luotat vaistoon ja kaikilla on hyvä olla, törmäät kyseleviin, ihmetteleviin ja jopa kauhesteleviin kommentteihin.

"Siis nukkuuko teillä lapset vieressä?"

"Eikö vieläkään nuku koko yötä?"

"Mää en ois pystyny tommoseen lapsentahtisuuteen."

"Miten voit jaksaa?"

"Miten unikoulu?"

"Ai mitä ruokaa te syötte?"

Äitiys myös nostaa tunteet pintaan erilailla ja saatan kuulla kysymykset väärässä sävyssä. On väliä kuitenkin miten kysymys/ihmettely esitetään ja miten siitä jatketaan. Kuinka helposti voit siihen vahvana ja ylpeänä vastata. Vai tuleeko aivan paska-äiti olo ja ei tiedä mitä sanoa. On kamalaa, kun teet juuri niinkun omalle perheelle on parasta, niin sitten toisen (yleensä toisen äidin) sanat saa pahan olon ja epäilyksen nousemaan. "Teenkö väärin?" "Ai pitäiskö nyt olla näin ja näin, eikä tosiaankaan näin?"

Kerran täysin paska-äiti fiiliksissä sain hyvän neuvon "käännä ne kaikki niin, että nääpä pystyt siihen! Susta on perhepetiin, lapsentahtisuuteen, vauvan/lapsen tarpeiden kuunteluun!" Se oli paras neuvo ja sen myötä pettymyksen tunteet on vähentyny. 

Olisi ehkä parempi olla kirjoittamatta näistä asioista, koska nämä on niin arkoja ja vaikeita ja jokaisella on se oma tyyli. Mutta on tärkeää myös jakaa tietoa. On tärkeetä, että kaikki äidit saisivat tietää muunmuassa, että 

"vauva voi nukkua kainalossa syntymästä asti siihen, kun itse haluaa omaan sänkyyn."

"voit (ja on erittäin toivottavaa) täysimettää 6kk ilman yhtään pulloruokintaa."

"imetystä suositellaan 2v asti ja siitä eteenpäin voi jatkaa ja siitä on vain hyötyä."

"vauvan eikä lapsen kuulu itkeä eikä vauva/lapsi totu liian hyvään, kun itkuun vastataan heti."

"omien vaistojen kuunteleminen on äitiydessä tärkeintä!"

"vauvaa ei tarvitse antaa hoitoon tunneiksi tai yöksi tietyn ikäsenä, mutta jos on tarpeen niin sillon mennään äidin tarpeiden mukaan ja vauvan tarpeisiin mahdollisimman hyvin vastaten"

Eikä se täysimettävä perhepeti äiti oikeasti ole mikään superäiti! Ja yleensä tämmöinen äiti saa todella paljon niitä huonoja kommentteja niskaan, koska "toimii niin täydellisesti." Miksi meitä syyllistetään meidän toiminnasta ja miksi ne syyllistäjät ei itse toimi näin, jos tämä on se "täydellinen" tapa toimia?

Niinkuin tuossa kuvassa oli, tämä on laiskan äidin tyyliä! Lilian kanssa, kun imetys ei onnistunu ja sairaalasta lähti jo pullohomma (oi miksi miksi, en saanu apua enkä osannu sitä itse hakea, siksi näistä paasaan, että mahd moni tietäis) ja 3kk jälkeen mentiin kokonaan korvikkeella ja pullolla. Ja se oli työlästä! Pestä pulloja, ostaa korviketta, muistaa ottaa sitä mukkaan, miettiä millon tää on avattu, lämmitettiinkö tätä… Nyt se on tissi suuhun ja thätsit!

Ja joo kyllä ne täydet yöunet alkas jo houkutteleen, mutta en kestä kuunnella itkua 10 sekkaa pitemmälle. Peetun nostaessa sivuvaunussa kädet ilmaan ja sanoen "anna", koitan kerran laittaa pitkälleen ja sanon "nyt paapataan". Jos siitä alkaa itku, otan heti viereen. Tissi etsiytyy suuhun ja nukahdetaan.

Lilian kans keskustellaan ja taas keskustellaan. Ja toivotaan, että ne korvat alkas kuulemaan asioita ennen raivareita. Ei jäähytetä eikä lahjota eikä palkita. Vaan jutellaan ja kuunnellaan ja halataan ja sylitellään ja pussataan ja nauretaan. Monesti raivokohtauksen keskellä tai kun vaan jatkaa ei toivottua tekemistä, mietin kuinka pitäisi viedä jäähylle omaan huoneeseen. Mutta koitan pitää sylissä tai vieressä ja jutella tilanteen auki. Ehkä oon tässäkin vaan laiska.

Luulin äitiyden olevan paljon helpompaa ja että kaikki tulee luonnostaan.

Luulin olevani vahva ja tietäväni tasan tarkkaan, mitä haluan tehdä eikä kukaan voi epäilyksillään mua sortaa.

Luulin, että hetki hetkeltä kaikki helpottuu.

Luulin, että kaikki äidit toimii lähes samallalailla.

Luulin, ettei äitiydessä voi kilpailla.

Luulin paljon väärin.

Eräs aamu, kun meillä oli ollu todella vaikeaa. Lähemmäs tunnin olin antanu Lilialle aikaa ja aikaa. Tuntu, että ihan kaikki on väärin ja teen väärin. Ja taas sekunnin päästä ei mitään ongelmaa. Ensin kamala tappelu ja raivo ja yhtäkkiä pelkkää naurua. Tuntee itsensä hirviöksi siinä vaiheessa, kun ehdit hermostua ja tuntea, ettei tästä tuu yhtään mitään "saanko vaan luovuttaa ja itkeä", mutta yhtäkkiä lapsi onkin täysin vastakohta ja selittää iloisesti asioita. "Miten nuin ihanalle äsken hermostuin, miten saatoin?!" Lopulta päästiin päiväkotiin ja lapset oli hyvällä tuulella eikä mitään ongelmia. Istahdin päiväkodin lattialle ja teki mieli itkeä "miten voi olla näin vaikeeta päästä aamulla päiväkotiin? Miten äitiys voi olla näin vaikeaa?" Erään hoitajan kommentit ei ollu mitenkään rakentavia, mutta sain niistä pontta, että juuri noin en tee, sori vaan. Mutta lastentarhanopettajan katse ja sanat olivat tsemppaavat. Hän kertoi kaiken kuuluvan tähän ikään ja olevan normaalia. Ja että niin se pitääkin mennä. Ja äitiys on haastavaa. Noita sanoja, lauseita ja katsetta oon miettiny tiukan paikan tullen, vaikken niitä sanasta sanaan muista, mutta ajatuksen muistan ja kuinka se lohdutti.

Kun perheessä on kohta kolme vuotias neiti, jonka ajatusmaailma on juuri kuin stereotypiä naisilla, niin elämä on aika mäkistä. Kun se mieliala ja halut muuttuu sekunnissa ääripäästä ääripäähän ja itsekkäään ei todellakaan tiiä, mitä haluaa saati osaisi kuvata tunteitaan, on äidillä vähän vaikeaa.

Kun uskoo, että kaikella on tarkoitus ja kaikki ei ole omissa käsissä, on elämä helpompaa. Elämä pysyy tasapainossa, kun vain luottaa. Kun toisesta suunnasta tulee huonoa kommenttia, toisesta tulee tuplasti kehuja. Jos jostakin voi olla ylpeä, oon ylpeä siitä, että mun äitiyttä kehutaan. Ja kun kehut tulee ihan oikeasta asiasta ja asiasta, jonka itse mietit hoitaneesi ei niin hyvin. 

Silloin kuin se kohta kolme vee vetää raivarit eikä kuuntele ja puhut ja puhut ja puhut sille eikä mitään tehoa. Päässä kiehuu ja mietit tuhat asiaa, miten tämä pitäs hoitaa ja miten haluan tämän hoitaa lapsen parhaaksi ja saanko nyt vaan huutaa ja luovuttaa. Tilanne saadaan lopulta ohi ja parin päivän päästä kuulet "ei voi kun ihailla sun rauhallisuutta, miten hoidat nuo Lilian raivarit. Niin tyynesti ja rauhallisesti vaan puhut vaikka toinen raivoaa." Pysähdyin ja sanoin "KIIITOS, tuntupa hyvältä, kun tilanteessa tuntu, ettei se mennyt niinkuin olis pitäny."

Itse näkee asiat sisällään erilailla ja on ihana, että ulkopuolinen näkee sen asian niinkuin olen sen ajatellut menevän. Ja niinhän se on silloin mennytkin vaikka mielessä tuntuu toiselta. Annetaan sitä positiivistä palauletta äideille, joohan?!

Halataan, pussataa, nukutaan lähekkäin, pidetään sylissä, kutitetaan ja nauretaan. Itketään ja joskus huudetaankin. Ollaan stressaamatta inhimillisiä ihmisiä ja tunnetaan tunteemme niinkuin ne tuntuu. Nautitaan jokaisesta hetkestä.