Syksyn flunssat koittanu meille kolkutella pari viikkoa. Tietenkin ennen Lilian synttäreitä Lilia alko yskimään. Lääkitsin homeopaattisin ja vitskuin, ettei vaan sairastuis. Ja nehän tepsi. Mutta seuraavalla viikolla huomasin flunssan taas yrittävän ja mietin, että ehkä se pitää vaan sairastaa pois. Lepoa siis vaan. Miten 3v tanssivan voimistelijan laitat lepoon? Eli lepoa kotona, ei päiväkotia. Tarkottaen, että kotona hypitään seinille.
Lauantaina sitten nousi ihan yks kaks kuume, joka kesti peräti pari tuntia. Alko pääkivulla ja hetkessä kuume ja sitten tuli uni. Mutta parin tunnin päästä oli taas virtaa ihan normaalisti. Seuraavana päivänä ilmesty näppyjä ja sitä seuraava yö olikin aivan kamala. Luultiin, että nyt se vesirokko tuli kunnolla, kun edellinen sairastaminen oli yhen näpyn rokko. Ja olihan sunnuntaina se 20vrk altistuksesta. Mutta ei! Aamulla oli näpytön tyttö. Näppyjä tuli ja hävis ja tuli ja hävis. Jotakin nokkosrokkoa siis.
Molemmat lapset sairasteli flunssaa, mikä tarkottaa meillä, että vauhti ei hidastu vaikka räkä lentää ja yskittää. Koita siinä sitten miettiä, mikä ois paras lapselle. Se, että saa touhuta menemään päiväkodissa vai kotona, niin että seinät kaatuu päälle. Pari päivää olivat kotona ja tännään rohkeesti vein päiväkotiin.
Maanantaina oli aivan mahtava päivä! Siis mun olon kannalta. Ei toki lasten flunssat ja ihme nokkosrokko oo mahtavaa. Mietin touhutessa, että tämmönen olo kun ois aina, niin kotiäitiys ois lastenleikkiä. Ja samaan syssyyn opiskeliski. Mittää päiväunia tarvis. Nautin niin paljon, kun pystyin keskittymään lapsiin ja olo oli hyvä. Toki en uskaltanu tyhjentää astianpesukonetta enkä lämmittää leivinuunia enkä pestä pyykkiä ja onneks ruokakin oli valmiina. Ettei se hyvä olo häviä.
Tiistainakin oli aika hyvä olo ja uskaltauduin pesemään vähän pyykkiä. Se pelko siitä kivusta on silti kokoajan läsnä, koska oon lasten kanssa yksin. Toki tiistainakin Mamma oli käymässä ja saan aina apua heti, mutta ihan miellellään sitä pärjäis ilmanki. Eikä aina ois joku "ylimääränen" täällä. Kun tietää, että illat ja yötki oon yksin lasten kanssa, sitä huomaamatta tunnustelee oloa koko ajan.
Kolme yötä erittäin vähäisillä unilla ja kolme päivää ilman päikkäreitä. Tännään siis vaan nukkumista oli ohjelmassa lasten ollessa päiväkodissa. Nukahdin ennen kymmentä ja heräsin kelloon 13:45. Äkkiä hakemaan lapsia. Automatkalla alko pääkipu ja voi huokaus, kuinka paljon se mieliala laskee. Päiväkodilla maha kurnii ja autoon päästyä avaan suklaapatukan.
"Äiti täällä haisee suklaa!" Koita siinä salaa syyä suklaata, kun Lilia haistaa sen takapenkille.
Kotia päästyä kipu oli jo aivan kamalaa. Äkkiä ruoka kaikille lautaselle. Tajuan siinä, että niin, oisko pitäny syyä aikasemmin. Kipu voimistuu ja koitan kokoaika touhuta jotakin, etten keskittyisi kipuun. Pakko lopulta laittaa viesti Mammalle: "Jos vaan jaksat, meille sais tulla. Kipu niin kova, että oksettaa."
Jo pelkkä viestin laittaminen helpottaa, on joku joka nyt tietää, että oon kipiä. Nyt kun vaan soitan, se on täällä salamana. Katon kelloa ja mietin, ettei olis pitkä aika nukkumaan menoon. Enkö pärjäis. Istun alas ja koitan selata lehteä, jolloin tajuan "KAHVIA! En oo juonu tännää kahvia ollenkaa!"
Oon juonu monta vuotta zeroa päivittäin, PALJON, ja nyt kun siitä vierotan ittiäni huomaan kofeiinikoukun. Kuppikahvia äkkiä naamaan ja Mammalle viestiä, että ootappa hetkinen. Hetkessä kipu puolittuu! Mun kroppa on tosi herkkä ja se reagoi kaikkeen herkästi, koska tää kipu. Ja tietenki se on addiktoitunu siihen zeroon kuten sokeriin. Ja kyllä vaan se kofeiinin puutos pahentaa mun pääkipua. Voi kun se oliski kokonaan sen takana. Kofeiini ei siis sovi mulle ollenkaan ja siitä on päästävä eroon. Mutta ilman ylimääräsiä kipuja, kiitos!
Kivun helpottaessa oli taas, niin ihanaa. Onhan se kiva, että kipu tuo vähä perspektiiviä tähän arkeen. Kun tulee näitä helppoja kivuttomia päiviä ja hetkiä, sitä nauttii niin kovasti. Tajuaa, mihin kaikkeen sitä pystyiskään ja vautsi, minkälaista tämä elämä on. Sillon en ehdi onneksi miettiä "miksi mun elämä ei aina oo tämmöstä?!". Sitten taas kun kova kipu iskee, maailma romahtaa enemmän tai vähemmän. Sillon ehtii miettiä "Miks tämä kipu pitää olla ja miksi se nyt tuli?!" Mutta sitten perään muistaa, että ei se nykyään oo aina läsnä. Ja kyllä se kivuttomuuskin saatetaan voida tavottaa.
Nyt nautin tästä pienestä hetkestä ja sitten lasten väliin nukkumaan. Äsken näytti kyllä siltä, ettei siellä mulle sijaa ole…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti