Lupa elää?

Mun elämä tuntuu olevan pelkkää "sitten kun". Sitten, kun oon kivuton, teen sitä ja tätä. Sitten, kun oon työkykyinen. Sitten, kun tienaan. Kaikki pyörii sen ympärillä, että sitten kun oon parantunu. Paitsi, etten parane. Täällä meidän yhteiskunnassa ei hyväksytä ihmistä, joka on työelämän ulkopuolella.

Sitten, kun mun kivut on hallinassa ja pääsen töihin. Tämä ajatus on mulla päässä päivittäin. Mietin, että ehkä kuukauden päästä. Vuoden vaihteessa viimeistään, tai keväällä tai syksyllä. Pakkohan se on. Ite määritetty deadlinet tulee ja menee. Ja jokainen ohitettu deadline onnistumatta, lyö maahan. Taas epäonnistuit.

Keväällä fysiatri väläytteli, että kolmenkymmenen vuoden päästä ratkaisu on löydetty. Tänään sama lääkäri heitti, että kahdenkymmenen vuoden päästä. Läpimurto on oikeesti tosi lähellä. Oyssissa tehdään jotakin (erittäin vaikee sana mulle, liitty magneettiin) hoitokokeilua nyt käsipotilaille ja jospa seuraavaksi olis niskapotilaat. "Kahdenkymmenen vuoden päästä Lidlissä myydään kipua poistavia magneettikypäriä!" Heitti lääkäri.

"Tärkeintä tällä hetkellä on tehdä kaikkea, mikä nostaa elämäniloa. Kaikkea mistä nauttii, oli se mitä vaan, kunhan sitä voi tehdä rentona ja ajatukset saa pois kivusta. Meidän aivot ja kipu, kun on niin fiksuja, että kun päätät ettet niitä mieti, niin sehän on varmana päällä." Lääkäri selitti. Mutta, jos oon työkyvytön ja mun täytyy pitää lapset päivät hoidossa, niin miten voisin tehdä jotakin muuta kuin maata? Määhän oon sairaslomalla, mun pittää sairastaa. Ajatus oikeesti on kokoajan tuo. Onko mulla lupa elää nyt? Nyt ja tässä? Saanko nauttia tästä elämästä ja tehdä kaikkee, mihin pystyn ja mistä nautin? Vaikka ei töihin pystykkään tai oo kykenevä olemaan lasten kans 24/7.

Katoin itkien Pekka Hyysalon New Run -dokumenttielokuvan. Ajatus oli, että olispa munki pitäny opetalla käveleen ja puhumaan uusiks. Voisin treenata ja treenata. Miten tämän kivun kanssa treenaat?! Jos en treenaa oon kipiä, mutta jos treenaan oon kipiä. Se tuska, kun oot kipiä, etkä voi tehä mittää ja se tuska kun kipu ei oo päällä ja mietit, että pitäs tehä, muttet uskalla ettet oo taas kipiä. Kipua vastaan on vaikee taistella, kun se kipu on kuoleman kipu. Ja kun se treeni ei kivun kanssa toimi, kroppa ei hyödy siitä. Kyse on milleistä, että treeni ei oo liikaa.

"Haluaisin kehittää sympatia kypärän, että kipupotilas voisi siirtää kivut edes hetkellisesti toisten kokemaksi!" Lääkäri heitti pilke silmäkulmassa ja tälle ois tarve. Mulla olis montakin ihmistä joille haluaisin todistaa, mitä se kipu on vaikka se ei aina näy.

Mun henkireikä on lastenvaateharrastus. Meijän ihana Gugguu Porinat -ryhmä facebookissa. Vaikka kipu huitelee ysiä, selaan viimesillä voimilla keskusteluita. Saan ajatukset muualle. Voin pähkäillä, mikä vaate mätsää minkä kans ja mitä seuraavasta dropista on pakko saada. On ihanaa, kun voi elää pinnalla eikä tarvi miettiä liian syvällisiä. Haluan vetää itteni tiukille ja kivun rajoille tämän harrastuksen parissa. Oon valmis järkkään miittiä, livekirppistä ja pikkujouluja. Koska se antaa enemmän kuin ottaa. Ja kun kyse on VAAN niistä lastenvaatteista <3 

P.S. En tiiä Pekan kivuista, mutta niistä ei koskaan puhuta, joten oletan että niitä ei suuressa mittakaavassa ole. Arvostan tätä jätkää hulluna. Pekka oli yhtä aikaa Käpylässä kuntoutuksessa 2013 ja se pelkkä olemus <3

Kipukokemuksia

On ollu hyvä syksy kivun kans. Ainakin sellaset muistikuvat mulla on. Oon oppinu paljon juttuja, mitä kannattaa välttää ja miten ne kannattaa tehä. Suurin juttu on autolla ajo ja tuo moottoritie. Kyydissä ollessa tulee vasta pitemmällä matkalla kipu, mutta ite ajaessa monesti jo matkalla Ouluun (25km) tai viimestään kotimatkalla. Toiseksi suurin on kauppakeskukset ja vähänkään isommat kaupat. Liikaa liikkuvia osia ilmeisesti. Miten voikin mennä näin kauan, että nämä oppii?

Mutta mitäs sitten, kun toimit viimeseen asti "niinkuin pitää" ja se kipu iskee. Tiiättekö miltä se tuntuu? Jätät menemättä ystävän luo ja siivoomatta, ettet tuu kipiäksi ja yhtäkkiä oot kolme päivää kipiä. MITÄ IHMETTÄ?! Siinä sitten kivuissa sängyssä liikkumattomana miettii, että kumpi on kamalampaa tämä kipu vai se henkinen kipu, kun kaikki romahtaa eikä suunnitelmat toimi.

Etten olis liian helpolla päässy kipu otti uusinnan tasan viikonpäästä, eilen. Tästä eteenpäin ei kannata lukia, jos ei halua tietää mitä se kipu oli.

Heräsin aamulla ja ekalla liikahduksella tajuan kivun olevan todella kova. Mietin pari sekunttia vienkö lapset hoitoon vai saanko tänne hoitajan. Ajattelin, että en saa joten kokeillaan nousta. Lapsille lupaus pillmehuista autossa, kun ollaan oikein nopeita, toimi. Oltiin puolituntia nopeampia kuin yleensä. Voittajafiilis tarhalla! Musta harvoin näkee ulospäin, että oon kipiä ja nyt näki.

Matkalla pysähdyin apsilta hakemaan suklaata ja zeroa, jos ne edes vähän, ihan vähän, vois helpottaa oloa. Kotona eväiden kans suoraan sänkyyn. Ajattelin, että kyllä se pikku hiljaa helpottaa. Salkkarit ja sometus, kipu vain paheni. Äkkiä silmät kiinni.

Heräsin aivan järkyttävään kipuun ja pahoinvointiin. Tuntu painajaiselta. Eka ajatus, miten saan lapset kotia. Lähetin Mammalle varotusviestin, että tietää olla valmiina, jos kipu ei helpottaiskaan. Hetken päästä viestistä itken tai siis yritän olla itkemättä, koska se itku sattuu aivan järkyttävästi, mietin soitanko 112, mutta lähetän mammalle viestin "tää on kamalaaaa" Ja sillon tiiän, että apu on kohta täällä.

Tiputtaudun sängyltä lattialle toivoen sen olevan kylmä. Oksettaa järkyttävästi, jokainen hengitys viiltää aivoja, kiristää ja puristaa ja hakkaa ja ihan kaikkea. Mietin vaan, että lähtispä taju! Samalla mietin, miten Mamma pääsee meille sisälle, kun ovi on lukossa. 

Makaan lattialla ja koitan keskittyä. Miltä kylmä lattia tuntuu käsien alla, miltä sormissa. Miltä reisissä, polvissa ja varpaissa. Mietin oikein tarkkaan ja keskityn vaan siihen kylmään lattiaan. Mutta ei, se kipu voittaa! Koitan miettiä ihan mitä vaan mukavaa, mutta kaikki liikkuu tai heiluu, mikä oksettaaa. Kukat heiluu, lapset juoksee, mikään ei pysy paikallaan ajatuksissa. Lasken t o d e l l a h i t a a s t i  kolmeenkymmeneen, pitemmälle ei pysty. Oksettaa liikaa.

Konttaan oksentamaan, ei pysty, sattuu päähän liikaa. Konttaan aukasemaan ulko-oven, jotta sieltä tulis kylmää ilmaa ja jään makaamaan eteiseen. Voi kumpa nukahtais tai lähtis se taju. Mietin, että "käyköhän vielä kipiämpää jos löis puukolla päähän. Tai voikohan puukolla ees lyödä päähän, kun kallo on niin kova. Voikohan se kipu olla tätä kovempaa!" Hienoja ajatuksia.

Mamma löytää mut eteisestä ja ehdottaaa sänkyyn siirtymistä, mutta ei pysty. Kun kipu käy tarpeeks korkeissa svääreissä on valmis kokeilemaan mitä vaan. Kokeillaan siis taas yhtä lääkettä, joka kerran auttanu, huom kerran auttanu. Lääkkeen otosta tunti, oksennan ja mikä autuuus! Miten oksentaminen voikaan olla ihanaa. Sitten vissiin nukahdin ja tunnin päästä olo oli aika mahtava. Kipu ei todellakaan ollu poissa, mutta se järkyttävän kova kipu ja pahoinvointi oli.

Mamma haki lapset tarhasta ja jäi meille yöksi. Pelastus! Sain rauhassa selvitä kivusta. Yö meni hyvin, mutta edelleen on aika mömmöinen olo ja semmonen, ettei mitään uskaltas tehä. Ja tämä kivun jälkeinen kipu on tympee. Tällä hetkellä on taas niin kiitollinen tästä lähes kivuttomasta hetkestä ja että selvisin ilman sairaalareissua. Kiitollinen, että se kipu loppuukin välillä. Mutta oikeesti, en vaan halua pian uusiks ja se pelko elää...

Häähumua

Oltiin Lilian kanssa lauantaina aivan ihanissa häissä. Olin ensimmäistä kertaa ystäväni häissä ja mulle läheisen häissä. Muistaakseni oon kolmissa häissä lapsena ollut, sukulaisten, ja on se aivan erilainen tunnelma olla itselle läheisen rakkaan ystävän häissä.

Koko perhe ilmottauduttiin vaikka alkuun haaveilen vähän lapsettomasta juhlinnasta. Mutta Lilia on niin prinsessa, että halusin sen pääsevän mukaan. No sitten Ville hälytettiin viikkoa aiemmin myrskytuhojen korjaamiseen ja kaikkihan meni sekasin. Ja mun maailmaan kun ei mahdu muuttuvat tilanteet ilman järkyttävää stressiä. Päätin sitten oman mielenterveyden, Villen jaksamisen ja kaikkien hyvinvoinnin hyväksi, että mennään Lilian kans kaksin. Ja sehän oli Lilian mielestä aivan täydellistä.

Essi tuli laittamaan mun hiukset ja meikin, etten kipeytä itteäni heti aamusta. Meillä piti olla oikein reilusti aikaa, mutta niin vaan kävi että aika täysillä ajeltiin kohti kirkkoa. Kauhee stressi autopaikasta ja päätin, että ihan sama, ajan mihin vaan, kunhan ehditään. Yhet sakot nyt tunnu missään, kunhan ei myöhästytä. Mutta löydettiinpä paikka, ehdittiin täydellisesti eikä saatu sakkoja.

Itkuhan siinä tuli, kun morsian isänsä kanssa asteli kirkon käytävää pienten morsiusneitojen saattelemana. Ihan hyvä, että piti keskittyä Lilian kaitsemiseen, niin ei menny ihan vollotukseksi. Mutta sitten oli menoa, kun alkoi lähtömarssi soimaan ja se oli sama kuin meidän lähtömarssi, Hakanpään trumpettisoitto.

Kuunnelkaa tämä <3

Hääpaikka oli Uusi Seurahuone, jossa en ollu aiemmin käyny. Oli kyllä kiva juhlapaikka ja kaunis. Ruoka oli hyvää ja kakku täydellistä, kaikki gluteenitonta ja laktoositonta. Ai että mää tykkäsin! Lilialla meinas mennä hermot, kun ehti tulla kamala jano ja nälkä, kun unohdin ottaa evästä. Mutta kun sai mehua, niin kaikki oli hyvin. Ja vielä kun pääsi lastenhuoneeseen värittelemään Frozen kuvia ja katsomaan Risto Räppääjää, niin kaikki oli hyvin.

Mulla iski järkyttävä kipukohtaus ruokailun aikana. Tuska hiki nousi ja pahoinvointi tuli tosi kovaksi. Koitin tsempata ja keskittyä, koska en halunnu lähteä kesken enkä varsinkaan ennen häävalssia. Mietin ja mietin, että miksi! Miksi nyt, vaikka kaikki suunnittelin, etten tuu kipiäksi. Sain morsiammen kautta kaasolta buranaa ja aattelin, että kokeillaan, jospa auttais. Ei tuntunu missää ja laitoin jo viestiä äidille, että meidät molemmat saa hakia kohta, kun ei musta oo ajajaksi. Teki mieli vaan itkiä, kivusta ja pettymyksestä.

Lähdettiin käymään Lilian kans ylhäällä karkkibuffetin kimpussa ja ottamassa kuvia. Kipu alko hellittää. Vähä oli voittajafiilis. Aloin ilmottamaan äidille, että en mää täältä mihinkää oo lähdössä, niin äiti olikin jo ulkona oottelemassa. No nappas Lilian matkaan ja mulla alko vapaa ilta. Lilia lähti onnessaan Vaarilaan yöksi kolmen timantin sekä timanttisaippuakuplapurkin kanssa.

Ihanaakin ihanampi häävalssi alkoi. Niin kaunista laulua ja ihana, kaunis pari. Taas piti vähä itkiä. Niinku puheittenki aikana. Mieleen nousi, kuinka oma tarkasti suunniteltu häävalssi ei mennyt niinkuin piti ja lopulta se tanssittiin puoli yhdeltä yöllä murto-osalle vieraista vähä sinne päin, miten nyt pystyssä pysyin. Harmitti myös, ettei Ville ollut nyt mua siellä häissä tanssittamassa. Siina muiden tanssia katsellessa kipu taas alkoi pahentua. Ja sitten hoksasin, istuin oven lähellä ja mun niskaan kävi kamala veto kokoajan. Äkkiä paikan vaihtoon.

Loppu ilta menikin sitten tanssien Mirellabandin tahtiin morsiammen ja muiden kanssa. Kipu pysy suht loitolla ja pystyin nauttimaan. Aivan ihana päivä ja ilta ja yö. Aivan ihanat häät ja ihana hääpari. Ja ihana rakas ystäväni, josta tuli Rouva <3

Aikamoisen mahtava päivä

Maanantaita harvoin oottaa ja monesti se tuntuu viikonlopun jälkeen raskaalta. Tännää heräsin ennen kelloa ja oottelin kellon soimista tai lasten heräämistä. Ulkona paisto aurinko ja oli lämmin, wau! Aamu meni suht reippaasti ja päästiin päiväkodille. Lapset jäi aamupuurolle ja mulla alko Peetun vasukeskustelu.

Lilian vasukeskustelusta asti on ollu tosi vaikeeta ja oon ollu aika sekasin. Mitä enemmän oon keskustelua ja asioita pyöritelly, sitä enemmän oon tullu surulliseksi ja vihaiseksi sekä ymmärtämättömäksi. Sunnuntain mietin jo päiväkodin vaihtoa ja surffailin netistä lähipäiväkodin tietoja.  Menin sillä asenteella Peetun vasuun, että mun on pakko saada purkaa eka tunteita ja oloja.

Peetun osaston lastentarhaopettajan kysyessä fiiliksiä alkoi itku lähes heti. Itkin ja itkin ja puhuin ja itkin. Päästin kaiken ulos enkä miettiny mitä puhun, kun vaan halusin kertoa miltä musta oikeesti tuntuu. Ja hän ymmärsi mua! Ymmärsi miltä musta tuntuu. Osasi kertoa äitinä minkälaista on erikoislahjakkaan äitinä ja mitä on tulossa, jos kehitys jatkuu. "Jos nää et oo ylpeä lapsestas, kukaan ei oo!" "Heikompia tuetaan paljon, mutta lahjakkaat joutuu pärjäämään yksin. Taistele oikeuksien puolesta ja piä huolta, että lapsi saa tasoistaan tekemistä!" 

En sano, että Lilia ois joku nero, mutta nähtävästi ikäisiään edellä monella saralla. Sain näkemyksiä myös eräästä ryhmästä ja nyt tämän päiväisen keskustelun jälkeen oon varma itsestäni. Jatketaan meidän hyvää linjaa ja annan Lilian kehittyä asioissa, mitkä häntä kiinnostaa. Ja tuen ja keskityn erityisesti niihin Lilialle vaikeisiin asioihin. En mieti osaako Lilia liikaa. "Maailma ei mene eteenpäin, jos nerot lasketaan tavisten tasolle" jotain tonne päin sanoi eräs ja on oikeessa. 

Sain paljon hyviä ajatuksia ja vinkkejä vasukeskustelusta. Ja Peetusta paljon kehuja, niinkuin se kuuluisikin vasussa mennä. Puolitoistatuntia kuin terapiaa ja olo oli aivan mahtava. Melkein itkin äitille soittaessa, olin niin onnellinen.

Meidän murheenryyni astianpesukonetta kävi aamulla sillä välin korjaaja kattomassa ja nyt taas ootellaan joko saatas puhtaita astioita, epäilen! Älkää koskaan ostako sandsrom merkkistä astianpesukonetta. Puhtaat astiat saa pestyä likaisiksi. 

Päikkäreillekkin pääsin, jotka oli tarpeen rankan juhlaviikonlopun jälkeen. Päikkäreiden jälkeen ajelin Ouluun Fysiatrianpolille kontrolliin. Välillä tuntuu, niin turhauttavilta nuo kontrollit. Meen sinne ja kerron asiani ja huonosti kukaan osaa mitään sanoa tai tehä. Tällä kertaa oli toisin. Vastassa oli todella mahtava lääkäri!

Kertoi jenkeistä lääkäreiden löytäneen syyn niskavammojen kivuille ja oireille. Löytö on suht uus joten ennusteita ja uusia hoitomuotoja ei ole. Myöskään nykylaitteilla ei onnistu kuvantaa, mutta ruumiilta tätä on voitu tutkia. Kun hän mulle selitti asian, se oli niin looginen että kivut sai ns. kasvot. Kaikki oireet sai selityksen, miksi ne tulee. Aivan uskomatonta! Lääkäri meinas, että viimestään kolmenkymmenen vuoden päästä nauretaan, että miten ette tätä osannu hoitaa. Onneks oon sillon vasta alle kuuskyt, joten on vielä aikaa elää kivutonta. Palaan tähän vielä, kunhan saan ite otettua lisää selvää ja juteltua fyssarin kanssa, että puhun sitten varmasti oikeilla nimillä. Mutta tää fiilis! En oo hullu ja mun kivut on samoja kuin aivokalvontulehduksessa tai aivokalvon verenvuodossa. Ja niissä kivuissa ihmiset huutaa ja toivovat kuolemaa, ehkä nyt porukka alkaa uskomaan mitä se kipu on.

Mutta nyt on jo liikaa tekstiä ja niska ei tykkää. Palataan pian! <3

Kivut hallintaan

Nyt kun tässä on saikkuiltu taas pitemmästi, niin alkaa kivut asettumaan. Aivovamma polin lääkäri kirjotti suoraan alku kesään sairasloman B-lausunnolla ja katsellaan sitten uusiksi tilannetta. Tilanne oli niin hyvä ennen töiden alkua, että pudotus oli kova. Lamaannuin täysin ja lopetin treenaamisen. Nukuin ja söin kaiken sen ajan, mitä en ollu lasten kanssa. 

Olin kipiä ja jos en ollu, pelkäsin kipua. Ja se pelko on paha! Kipua kun lähtee pelkäämään, niin se on sillon sun yläpuolella. Kipu on paljon korvien välissä, mutta silti päättämällä se kipu ei vain lopu. Mutta jos sitä pelkää ja odottaa, niin se tulee helpommin tai sen tuntee voimakkaammin. Krooninen kipu tekee tuhoja. Elimistö menee sekaisin ja pienikin kipu voi tuntua kovana kipuna. Tuntoaisti muuttuu ja herkistyy. Torstaina kävin taas verikokeissa ja se pistos on tuskaa. Kuin tulinen neula työnnettäis käteen. Joka kerta se sattuu enemmän. Ja kun ihminen tottuu kipuu, varsinkin kovaan kipuun, voi kipua tuntua vaikkei aiheuttajaa enää ole. Tästä esimerkkinä amputaatiot ja haamukipu. 

Mutta kuinka rohkea uskallan olla? Kuinka uskallan uhmata kipua? Hyvät kokemukset ei oo kaukana ajassa. Pystyin tekemään lähes kaikkea ja harvoin kipu iski. Paitsi matkustaessa muuten kuin kävellen. Mutta niitä huonoja kokemuksia on yli kymmeneltä vuodelta. 

Uskallanko sanoa, että noin kuukauden oon päivittäisen kivun kanssa ollu siellä vas 2-4 asteikolla. Kun helmikuussa se pomppas sinne kutoseen ja huiteli lähes päivittäin kasissa. Oli huikeeta, kun vuosi sitten saatiin päivittäinen kipu poissa ja kovat kohtaukset harvaksi. Olin aina ajatellu, että mielummin jatkuva pieni kipu ja kovat kokonaan pois. Kun kerran kuussa tulee kova kipu, se romahduttaa tosi kovasti. Se kipu on monin kertainen, se on henkisesti raskas. Oot eläny ilman kipua ja sitten se iskee. Ei mieli osaa sitä kääntää, että se on vaan kymmenen tuntia ei kymmenen vuotta. Mutta sitten kun saat elää kivuttomasti ja se kipu ei iskekkään jokaisesta pienestä kävelymatkasta, hiusten harjaamisesta ja siivoamisesta. Niin kyllä sen päivittäisen kivuttomuuden ottaa mielellään ja kovat kohtaukset harvakseltaan. Ja niistä kovistakinhan päästään eroon vielä.

Ei oo ollu helppoa saikuttaa. Ei oo ollu helppoa olla kipiä ja kun sen kivun päälle tulee totaali väsymys. Ja kaiken päälle valtava pettymys. Musta ei oo mihinkään. Oon kamala äiti. Vien lapset aamulla tarhaan, tuun kotia nukkumaan ja syömään suklaata ja iltapäivällä haen kotia. Illoiksi koitan keksiä tuhat asiaa, etten nukahda ja etten ehdi tuntea kipua. 

Kipu, väsymys, syyllisyys, pettymys…

Pikku hiljaa kivut alko helpottaa, kun ei oikeesti tehny mitään. Ja pikku hiljaa oon pääsemässä takas jaloilleen. Edelleen se sohva ja sänky on mun parhaat kaverit. Mutta oon myös pystyny tekemään asioita ilman kipua. Pienin askelin.

Mutta välillä se kipu yllättää. Hyvä päivä, ei kipua ja päikkäritkin nukuttuna. Suihkussa käynti, meikkaus ja hiusten laitto ja bang, kipu kasia. Se oli liikaa niskoille.

Nyt tehostettua fysioterapiaa kaks kertaa viikossa, omat treenit joka päivä sekä joogaa jokapäivä. Se jooga onki meijän joka iltainen kiva yhteinen juttu, mitä lapset oikein oottaa. Luulin aina, ettei jooga oo mun juttu. En taivu mihinkään ja tykkään, että tekemisessä on tahtia. Mutta se onki tosi kivaa ja siihen jää koukkuun. Mun kroppa ei kestä vielä paljoa, joten Aurinkotehrvehdyksellä mennään. Ja sekin vähän sovelletusti. On aivan mahtavaa huomata edistyminen. Ja toki imarteli, kun joogaopettaja kehu mun vartalonhallintaa. Fysioterapiasta ollu suuresti hyötyä. Alan pikku hiljaa ymmärtämään urheiluhulluja.

Loivaa ylämäkeä reippaasti pienin askelin ylöspäin, ihanaa kesää odottaen!

Ehkä sittenkin haluan olla kotona

Viimeisen vuoden vähintään olen kaivannut, niin kovasti töihin. Työyhteisöä, työpaikkaa. Kova halu päästä pois kotoa ja tehdä jotakin merkityksellistä, jotain millä on väliä. Perheen, lasten ja kodin lisäksi. Halu on ollu kova ja se on jopa ahdistanu. Ehkä siksi, että se työ on asia, mikä ihmiselle kuuluu. Se on oletus, että jokainen sitä tekee. On töitä ja lomia, arkea ja juhlaa.

Kuitenkin nyt, kun oon selvinny viime yöstä, alan olemaan vahvasti toista mieltä. Pitkän viime yön mietin asioita ja koitin kestää aivan kamalan kivun. Rukoilin ja koitin olla itkemättä. Olisi voinut vaan itkeä, mutta se pahentaa kipua, niin piti keskittyä. Mietin, että taidan paljon mielummin haluta olla kotona kivutta kuin töissä ja kärsiä järkyttävistä kivuista, mihin ei oo täsmä apua. 

Nyt kolme viikkoa jatkunut yhtäjaksoinen kipu välillä pahenee ja välillä vähä helpottaa. Muutaman kuukauden ehdin nauttia kivuttomista päivistä, kun päivittäinen kipu saatiin pois. Ja nyt se palas. Eilen kipu oli vas taulukolla mitattuna 5-7. Illalla Lilian jumpan aikana se alkoi nousta ja kotimatkalla hyppäs kymppiin. Kotona suoraan sohvalle ja tuntu, että pää räjähtää. Aivan oikeesti räjähtää! 

En tiedä onko hyväksi tarkkaillaa tarkkaan, miltä kipu tuntuu ja missä tuntuu ja miettiä adjektiivejä. Lääkärit kyllä monesti ollu tyytyväisiä mun erittäin kuvaavaan kuvailuun. Viime elokuussa kun niskavamma alkoi muistuttelemaan itsestään, kivut muuttu. Ja nyt taas eilen oltiin siinä niskavamma kivussa. 

Kipu lähtee niskasta ja tunkee pään läpi poskipäille, poskionteloon. Siitä nenään ja nenän varta otsaan, silmiin ja otsaonteloon. Pää on täynnä painetta, kuin kamala poskiontelon tulehdus. Pienikin liike, niin aivot hyppii pikkukivillä. Kipu koittaa tunkea itseä läpi päälaelta samalla laskeutuen haaroina koko päähän ja viimeiset koukerot korviin. Kokeilin kiertää päätä, en muista olinko ennen kovassa kivussa sitä kokeillu ja se ei ollu hyvä idea. Kun kiersin pään kokonaan oikealle tai vasemmalle, kipu ja paine räjähdysmäisesti paheni ja pisti, piikitti.

Jos on pitkään aivan paikallaan, aivan paikallaan, kipu ja paine laskee. Kipu tuntuu paineena ja kasvoilla kihelmöintinä ja piikkeinä sekä säkenöivänä. Silmien takaa tuikkii läpi. Välillä joku vääntää korvalehtiä. Kitalakea särkee ja puutumis hetkiä käy kasvoilla. Mutta kun on aivan liikkumatta, olo helpottuu pikkuhiljaa. Kolmen tunnin jälkeen lähes täysin paikoillaan makaamisen silmät kiinni pimiässä huoneessa, paine hävis. Jäi vain särky, kipu; tuikkiva, pistävä ja viiltävä. 

Kun kipu mennee tarpeeksi kovaksi, alkaa vasen silmä vuotamaa ja nenä mennee tukkoon. Nyt vaikka paine hävis, niin jos menin vasemmalle kyljelle paine ja tukkosuus palas. Makasin selällään täysin liikkumatta ja keskityin hengitykseen. Käsi pallean päällä mietin hengityksen sinne ja vain hengitin. Se autto! 

Kun kipu on kovaa, ei pysty nukkumaan. Ei pysty pitämään silmiä auki. Kuuntelemaan ja miettimään pystyy. Paineen hellitettyä ja kivun vähän tasaannuttua käännyin mahalleen ja aloin treenaamaan jalkoja. Hitaasti, niin hitaasti kun vaan voi ylös ja alas. Treenasin hallittua hidasta liikettä, koitin saada jalat liikkumaan hitaasti ja sulavasti. Hengitin ja liikutin jalkoja. Taas sain kipua laskettua.

3:28 katoin kelloa ja mietin, kuinka pitkä tämä yö on. Olin seitsemältä mennyt sänkyyn enkä yhtään nukkunu. Mutta sitten oon nukahtanu. Ehkä rukoukseen ehkä keskittyneeseen hengittämiseen.

Muistan elokuussa mökillä olleeni yhtä kipeä ja sieltä ajettiinkin suoraan lääkäriin ja päivystykseen. En muista oonko tässä välissä ollu samanlaisessa kunnossa, enkä haluakkaan. Ja vielä vähemmän haluan uudelleen tuon kivun.

Mun kivut saatiin hyvälle mallille, kun mulla oli selkeä rytmi ja päiväunet. Tarkat harjotteet, joita tein sekä erilaiset fysioterapiat. Päälle homeopatia, magnesium ja aloevera. Enää jäi vaan väsymys. Mutta päivittäinen kipu oli poissa ja pahat kipu kohtaukset vähissä. Pystyin imuroimaan ja luutuamaan, tyhjentämään ja täyttämään astianpesukoneen, leipomaan ja pyykkäämään, samana päivä enkä läheskään aina tullu kipiäksi. Ja nyt pystyn, en oikein mihinkää, makaamaan kivussa niinkuin sillon aikaa sitten.

Elämä opettaa.

(ja nyt äkkiä silmät kiinni, ennen kuin kipu enempää kovenee)

Työkyky, työkunto, työkykyinen

Aikoinaan, ennen kuin jäin pitkälle sairaslomalle, mun työssäkäyminen onnistu, jos lepäsin suunnilleen kaiken muun ajan. Tein enimmäkseen neljän tunnin iltaa. Sillon tällöin pitempää vuoroa ja joskus yötä. Nukuin lähes kaiken muun ajan. Aina hetken ennen töitä, varmuuden vuoksi, että jaksan ja ettei kipu pahenis. 

Kivut paheni ja ramppasin päivystyksessä ja työterveydessä ja neuronpolilla. Saikkua, saikkua, saikkua. Lopulta eräs lääkäri totes mut uupuneeksi. Uupuneeksi kipuun. Sen jälkeen mulle määriteltiin työkyky. Työkyky on kuulema sitä, että työn lisäksi jaksat hoitaa kodin, siivota ja tehdä ruokaa, käydä kaupassa, harrastaa, nähdä ystäviä. Sitä että sulla on elämä myös työn lisäksi. Se oli silmiä avaavaa. Mun kaikkeni oli työ ja tähtäsin vaan siihen, että pystyn menemään töihin.

Olin viis vuotta sairaslomalla ja viime vuonna alko olemaan saikkuilua mitta täynnä. Varsinkin, kun kivut alko olemaan hyvällä mallilla. Pelotti kyllä miettiäkkin töitä ja sitä pettymystä, jos kivut palais. Mutta kova luotto itseeni ja oireiden muuttuminen sekä halu työelämään meni edelle.

Alotin tammikuussa työt ja 1,5 viikkoa meni mahtavasti. Mutta sitten tuli kipu. Ja se kipu jäi päälle. Niinkuin silloin aikoinaan. Se töihin ilmottaminen, etten pääse oli todella kova paikka. Ja ilmottaa, että katellaanpa ens viikolla. Viikon olin poissa ja sinnillä päätin mennä töihin. Voittaja fiilis oli olla töissä vaikka kipu ei ollu poissa ja tiesin, ettei se töissä olemalla helpota. Viikonloppuna sitten lepoa ja lepoa, että maanantaina pääsen töihin.

Sunnuntaina peruin menoja, etten vaan kipeydy enempää, että pääsen töihin. Sillon se iski vasten kasvoja. Tässäkö ollaan taas? Koko elämä pyörii sen ympärillä, että mun pittää päästä töihin. Kaikki muu kärsii siitä ja kaiken muun laiminlyön. No pääsin tänään töihin, sinnillä. Kotimatka oli aika kamala. Ja sitten nukkuinki monta tuntia enkä paljon lapsia ehtiny nähdä.

Kun on saikuttanu viis vuotta putkeen ja sitä ennen ollu vähä väliä saikulla. Kun on ollu kymmenen vuotta kipiä ja joka päivä asian kans ollu tekemisissä. Kun tuntee itsensä laiskaksi ja saamattomaksi, koska aina se kipu. Kun joudut sopimaan kaikki menot kipu varalla ja perumaan lähes puolet. Ja kun tästä on päästy lähes kokonaan eroon ja saanu tuntea, mitä on kivuton normaali elämä. Juuri kun alat uskaltaa uskoa, että voit ehkä käydä pitkällä kävelyllä, voit ehkä tanssia, voit ehkä vielä tehdä ne kyykyt ja vatsalihakset. Voit ehkä elää ilman kipua. Vain väsymys riesana ajatellen sekin voitetaan. Niin kaikki se vanha palaa. Kipu iskee eikä lähde pois, niinkuin ehdit jo tottua, ettei se kestää kuin max 6-10tuntia putkeen. Itku tulee ja pettymys on järkyttävää. "Musta ei ookkaan normaali elämään, musta ei ookkaan työntekijäksi, ikinä!"

Oonko mää työkykynen? Mikä on se tärkein? Minkä valitsen? Luovutanko ja millon? Mitä mää teen?! 

Huomenna mulla on vapaapäivä ja muu perhe lähtee reissuun. Mää siis lepään ja lepään ja nukun ja nukun. Keskiviikkona meen töihin ja torstaina, se on varma. Vielä en luovuta. Mutta mistä tiedän, etten mee liian pitkälle? Ettei mun viime vuoden kova kuntoutus mee hukkaan ja ollaan taas lähtöpisteessä. Miten voit hyväksyä ikinä, ettei itsestä oo työelämään?

Kiitos - ei mitään valittamista!

Ajelin fysioterapiasta onnellisena, kiitollisena ja täynnä puhtia kotia. Mielessä tuhat asiaa, joista kohta kirjotan, ja tämä alkoi soimaan. Kuuntelin itkien, laulaen täysillä ja tämä niin kruunas hetken ja ajatukset.

Fyssarin kans keskustellessa aloin tajuamaan, kuinka mahtava tilanne mulla on. Tilanne, johon en uskonu edes pääseväni. Luulin tämmösen elämänvaiheen olevan täysi mahdottomuus. 

Haaveita ja toiveita on aina. Suurempia ja pienempiä. Semmosia, mitä uskaltaa sanoa ääneen ja semmosia, mitä uskaltaa vaan salaa miettiä. Jotkut toteutuu huomaamatta, sen suuremmitta ponnisteluitta. Toisten eteen pitää tehdä töitä kovastikki, eikä koskaan ole varmuutta niiden saavuttamisesta. Ja osa jää vaan haaveiksi. Haaveet muuttuu, kasvaa ja vaihtuu.

"Älä usko lauluihin, ne tekee susta haaveilijan

Ne voi saada sut kaivelemaan asioita,

Joilta mielesi koittaa sua suojella

Niil on taipumus sotkee kaikki ajatukset ja jättää kaaokseen

Meistä jokainen on polku jonnekin

Mutta viisaus on siinä, että ymmärtää

Ketä seurata pitkään, milloin kääntyy pois

Ja että ihmistä pitkin sä et ikinä voi itseesi matkustaa"

En muista nuorena haaveilleeni kuin perheestä; aviomies ja lapset. Ja varsinki ne lapset. Kolarin jälkeen en muista haaveilleeni kuin kivuttomuudesta. Mutta aina ne häät ja lapset oli mielessä ja suurena haaveena ja toiveena. Koska olin vaan kipiä, ei opiskelut, työt tai ammatti, pyöriny mielessä. Kun vaan selvis seuraavaan päivään.

"Kaikki loputon kauneus, kaikki järjettömyys
Kaikki ruoskivat toiveet, kaikki päättämättömyys

Ovat lopulta tarkoituksen palasia, osa arvoitusta

Valot pimeyksien reunoilla"

Hetkessä kuitenkin olin löytänyt miehen ja olin raskaana. Sitten olikin vauva ja olin vaimo. Oli myös omakotitalo. Ja kohta olin uudelleen raskaana ja saatiin toinen ihme. Minulla oli kaikki se, mistä olin haaveillu ja enemmän, mitä olin uskaltanu kolarin jälkeen toivoa.

"Muista että ne kaikki suurimmat kauhut
On sun toiveittes peilikuvat, käännä ne

Ja kädestäs löydät niihin avaimet

Ja et on helpompi antaa muille anteeksi, kuin jäädä kaunaan kiinni
Kaikki loputon kauneus, kaikki järjettömyys

Kaikki ruoskivat toiveet, kaikki päättämättömyys
Ovat lopulta tarkoituksen palasia, osa arvoitusta

Ja osa totuutta"

Kun perusasiat on kunnossa, on hyvä olla. Vaikka kipiä olisikin. Eli Melkein Unelmaa. Kun perusasiat on kunnossa, on siitä helppo alkaa kuntoutumaan ja keskittymään omaan itseensä. Kun ei tarvi miettiä ylimääräsiä, kun kaikki muu on ja pysyy. Kun rakkautta on paljon!

Nyt ollaan tilanteessa, että mun krooninen kipu on lähestulkoon poissa! Enkä muista, millon oisin pääkipu kohtauksen saanu. Vain niskavamma aiheuttaa tällä hetkellä kivut ja niitä pystyy aika paljon välttämään. Välillä toki tekee ylirajojen ja sitten siitä kärsii. Suurinta haittaa tällä hetkellä tekee väsymys, mutta se tuntuu koviin kipuihin pieneltä.

"Valot pimeyksien reunoilla
Ovat toisinaan himmeitä ja harvassa

Sullon sisälläs valtameren kokoinen voima

Jonka sä voit oppaaksesi valjastaa

Tää on pelkkä tyhjä kuori, joka sun pitää täyttää

Tää on valoista kirkkain, tää on loputon yö

Tää on sydämenlyönti, tää on ajattomuus"

Ollaan tilanteessa, että mulla alkaa lähes normaali elämä maanantaina. Intoa täynnä ja pahinta peläten ootan maanantaita. On työpäiviä ja vapaa päiviä ja joskus ehkä lomiakin. Vielä joskus ehkä palkkaaki saan. 

Paljon pitää tehdä, että tilanne pysyy tässä ja menee oikeeseen suuntaan. Ja paljon on asioita, mihin aijon pystyä ja mitä haluan saavuttaa. 

Se tunne, kun ei ole mitään mistä valittaa. Kaikki on hyvin. On uskomaton! Pienistä jutuista ei nyt jaksa, ei kannata edes vaivautua valittamaan semmosten takia.

Kiitollisuus on niin suurta! Oon saanu muilta, niin paljon. On muutamia ihmisiä, joita ilman en olisi tässä. Voisi sanoa, että eräs ihminen piti mut hengissä neljä vuotta ja olen siitä ikuisesti onnellinen ja kiitollinen. Monta tärkeää ja ihanaa ystävää on pysyny rinnalla. Perheen kanssa kasvettu mun vammaan ja kipuihin, otettu vähän yhteenki ja vahvistuttu. Ilman lähipiiriä ja tukiverkko, olisin voinu jatkaa vaan lapsista haaveilua. Ja maailman ihanin mies huoli mut vaimoksi.

Kaikki vaiheet elämässä antaa vaikka ne ottaisikin. Kaikkesta oppii ja kaikki vahvistaa, lopulta. Mikään ei oo turhaa vaikka sillä hetkellä siltä tuntuisikin. Kaikella on tarkoitus. Ja ilman sitä, että uskon kaikella olevan tarkoituksensa, en todellakaan olisi tässä. Tässä elämässä unelmaani!

"Valot pimeyksien reunoilla
Ovat harvassa mutta olemassa
Kaikki loputon kauneus, kaikki järjettömyys
Kaikki ruoskivat toiveet, kaikki päättämättömyys
Ovat lopulta tarkoituksen palasia, osa arvoitusta
Valot pimeyksien reunoilla"

Laulu, jolla tämä postaus alkaa ja jonka sanat kulkee läpi postauksen on Apulannan Valot pimeyksien reunoilla. Laulu on täydellinen. Sanoitus on todella osuva. Kuunnelkaa ajatuksella ja nauttikaa. Rakastakaa ja eläkää elämäänne täysillä. Huomisesta ei tiedä. Arvostetaan jokaista hetkeä ja pidetään lähellä tärkeät ihmiset. Ei tuhlata aikaa. Elämä on tässä ja nyt, ja kaikella on tarkoitus.

Tunnettu kipu ja väsymys, nyppimättömät kulmat ja rehottavar hiukset;
mutta niistäkään en nyt välitä enkä valita.
Koska kaikki on niin hyvin!

Kiitos Ville, Lilia, Peetu, Mummu, Ukki, Äiti, Isi, Essi, Juuso, Noora, rakkaat ystävät Laura, Sonja, Oona, Katariina, kaverit, huippu fyssarit Ulla, Jyrki ja Petri, Oyssin hoitoryhmä, Mummi, appivanhemmat, lasten päiväkoti, some kaverit, jokainen joka mua ja meitä on auttanu, en halua unohtaa kettään, mutta varmasti tästä joku jäi pois <3 <3

KIITOS KAIKKI, TE KYLLÄ TIIÄTTE KETKÄ <3

Ja koska kaikki voi muuttua hetkessä pienessä, niin julkasen tän äkkiä ja nautin tästä hetkestä <3

Apua, mikä tauko!

Uutta vuotta mennään jo kovaa vauhtia. Olis varmaan pitäny lukia viimesin postaus, että tiiän mitä oon kirjotellu. Väsymys ja joulun ihanat kiireet sai mut jättämään blogin taka-alalle. Vaikka joulusta olis ollu kirjoteltavaa vaikka kuinka, mutta tärkeimmät eka. Ei se helppoa oo ollu, kun lähes päivittäin nousee kirjottaminen mieleen.

Uusi vuosi ja uudet kujeet. Ai että kuulkaa! Päätin nyt rohkaistua kokeilemaan työntekoa ja mulla alkaa maanantaina työt. Ja ei ihan mitkä vaan työt vaan oman alan hommii ja melkein parasta, mistä voin unelmoida. Kokeillaan alkuun työkokeiluna, niin ei käy liian raskaaksi henkisesti mulle. Ei tarvi stressata saikkupäivistä tai jos joudunki jättämään hommat kesken. Mutta kaikkeni teen, että työkykynen oon!

Kivuthan on tällä hetkellä, uskallanko sanoa, loistavalla mallilla! Se mun pitkä krooninen pääkipu on saatu todella minimiin. Niskavamman kipu vaan muistuttelee, kun meen rasittamaan. Ja väsymys on edelleen kova. Viikko sitten käytiin Lilian kans mutka Tampereella ja ei se junamatkustaminenkaan ollu hyvä mun niskoille. Kaks päivää sain olla tuskissa, mutta oli se sen arvosta.

Meijän Peetusta on kasvanu kauhian iso poika. Niin iso, että on hoksannu, ettei aina tarvikkaa tehä niinku äiti pyytää. Jos ei huvita laittaa vaatteita päälle ja lähtiä jonnekki, nii sitte ei huvita ja voi vaikka juosta karkuun ja mennä piiloon. Myös kunnon itkupotkuraivarit on opittu ja tavaroita voi heitellä, kun suuttuu. Muutos on aika suuri meijän rauhalliseen ns. helppoon Peetuun verrattuna.

Ville oli ihanasti kolme viikkoa lomalla ja tännään lähti taas reissuun. Pittää uusiks taas orjentoitua tähän lasten kans keskenään olemiseen. Olkaa onnellisia te, keiden mies tullee illalla kottiin. Saatte jutella aikusten kesken ja nauttia toisten läsnäolosta arjen keskellä. Oon kade! Tähän tottuu ja tämä on meijän elämää, enkä valita, koska pääasia että on töitä eikä tämä oikeesti oo mittää järkyttävää. Mutta se ikävä toisen läsnäoloa.

Tämmönen ihanuus on se imetyskoru minkä voitin arvonnassa. Imetyskorun on tehny ByPinja ja siellä on vaikka kuinka paljon värivaihtoehtoja. Peetu ei tästä innostunu, toinen nänni on paljon kivempi kuin joku koru. Kannattaa siis opettaa imetyskoruun heti vauvasta ;)

Lisää lähipäivinä...

Täällä haisee suklaa

Syksyn flunssat koittanu meille kolkutella pari viikkoa. Tietenkin ennen Lilian synttäreitä Lilia alko yskimään. Lääkitsin homeopaattisin ja vitskuin, ettei vaan sairastuis. Ja nehän tepsi. Mutta seuraavalla viikolla huomasin flunssan taas yrittävän ja mietin, että ehkä se pitää vaan sairastaa pois. Lepoa siis vaan. Miten 3v tanssivan voimistelijan laitat lepoon? Eli lepoa kotona, ei päiväkotia. Tarkottaen, että kotona hypitään seinille.

Lauantaina sitten nousi ihan yks kaks kuume, joka kesti peräti pari tuntia. Alko pääkivulla ja hetkessä kuume ja sitten tuli uni. Mutta parin tunnin päästä oli taas virtaa ihan normaalisti. Seuraavana päivänä ilmesty näppyjä ja sitä seuraava yö olikin aivan kamala. Luultiin, että nyt se vesirokko tuli kunnolla, kun edellinen sairastaminen oli yhen näpyn rokko. Ja olihan sunnuntaina se 20vrk altistuksesta. Mutta ei! Aamulla oli näpytön tyttö. Näppyjä tuli ja hävis ja tuli ja hävis. Jotakin nokkosrokkoa siis.

Molemmat lapset sairasteli flunssaa, mikä tarkottaa meillä, että vauhti ei hidastu vaikka räkä lentää ja yskittää. Koita siinä sitten miettiä, mikä ois paras lapselle. Se, että saa touhuta menemään päiväkodissa vai kotona, niin että seinät kaatuu päälle. Pari päivää olivat kotona ja tännään rohkeesti vein päiväkotiin.

Maanantaina oli aivan mahtava päivä! Siis mun olon kannalta. Ei toki lasten flunssat ja ihme nokkosrokko oo mahtavaa. Mietin touhutessa, että tämmönen olo kun ois aina, niin kotiäitiys ois lastenleikkiä. Ja samaan syssyyn opiskeliski. Mittää päiväunia tarvis. Nautin niin paljon, kun pystyin keskittymään lapsiin ja olo oli hyvä. Toki en uskaltanu tyhjentää astianpesukonetta enkä lämmittää leivinuunia enkä pestä pyykkiä ja onneks ruokakin oli valmiina. Ettei se hyvä olo häviä.

Tiistainakin oli aika hyvä olo ja uskaltauduin pesemään vähän pyykkiä. Se pelko siitä kivusta on silti kokoajan läsnä, koska oon lasten kanssa yksin. Toki tiistainakin Mamma oli käymässä ja saan aina apua heti, mutta ihan miellellään sitä pärjäis ilmanki. Eikä aina ois joku "ylimääränen" täällä. Kun tietää, että illat ja yötki oon yksin lasten kanssa, sitä huomaamatta tunnustelee oloa koko ajan.

Kolme yötä erittäin vähäisillä unilla ja kolme päivää ilman päikkäreitä. Tännään siis vaan nukkumista oli ohjelmassa lasten ollessa päiväkodissa. Nukahdin ennen kymmentä ja heräsin kelloon 13:45. Äkkiä hakemaan lapsia. Automatkalla alko pääkipu ja voi huokaus, kuinka paljon se mieliala laskee. Päiväkodilla maha kurnii ja autoon päästyä avaan suklaapatukan.

"Äiti täällä haisee suklaa!" Koita siinä salaa syyä suklaata, kun Lilia haistaa sen takapenkille.

Kotia päästyä kipu oli jo aivan kamalaa. Äkkiä ruoka kaikille lautaselle. Tajuan siinä, että niin, oisko pitäny syyä aikasemmin. Kipu voimistuu ja koitan kokoaika touhuta jotakin, etten keskittyisi kipuun. Pakko lopulta laittaa viesti Mammalle: "Jos vaan jaksat, meille sais tulla. Kipu niin kova, että oksettaa."

Jo pelkkä viestin laittaminen helpottaa, on joku joka nyt tietää, että oon kipiä. Nyt kun vaan soitan, se on täällä salamana. Katon kelloa ja mietin, ettei olis pitkä aika nukkumaan menoon. Enkö pärjäis. Istun alas ja koitan selata lehteä, jolloin tajuan "KAHVIA! En oo juonu tännää kahvia ollenkaa!" 

Oon juonu monta vuotta zeroa päivittäin, PALJON, ja nyt kun siitä vierotan ittiäni huomaan kofeiinikoukun. Kuppikahvia äkkiä naamaan ja Mammalle viestiä, että ootappa hetkinen. Hetkessä kipu puolittuu! Mun kroppa on tosi herkkä ja se reagoi kaikkeen herkästi, koska tää kipu. Ja tietenki se on addiktoitunu siihen zeroon kuten sokeriin. Ja kyllä vaan se kofeiinin puutos pahentaa mun pääkipua. Voi kun se oliski kokonaan sen takana. Kofeiini ei siis sovi mulle ollenkaan ja siitä on päästävä eroon. Mutta ilman ylimääräsiä kipuja, kiitos!

Kivun helpottaessa oli taas, niin ihanaa. Onhan se kiva, että kipu tuo vähä perspektiiviä tähän arkeen. Kun tulee näitä helppoja kivuttomia päiviä ja hetkiä, sitä nauttii niin kovasti. Tajuaa, mihin kaikkeen sitä pystyiskään ja vautsi, minkälaista tämä elämä on. Sillon en ehdi onneksi miettiä "miksi mun elämä ei aina oo tämmöstä?!". Sitten taas kun kova kipu iskee, maailma romahtaa enemmän tai vähemmän. Sillon ehtii miettiä "Miks tämä kipu pitää olla ja miksi se nyt tuli?!" Mutta sitten perään muistaa, että ei se nykyään oo aina läsnä. Ja kyllä se kivuttomuuskin saatetaan voida tavottaa.

Nyt nautin tästä pienestä hetkestä ja sitten lasten väliin nukkumaan. Äsken näytti kyllä siltä, ettei siellä mulle sijaa ole…

Mihin tämä aika katoaa

Apua, kuinka päivät hurahtaa. Oon ollu välillä kipiä ja tosi kipiä ja väsyny ja tosi väsyny. Ja sitten, kun on hyvä päivä ja hyvä hetki, teen ja meen kaikkea. Toki toimin kipiänä ja väsyneenäki jopa liikaakin. Ville on reissussa tai sitten tullee vasta yöllä ja käy pari tuntia nukkumassa. Eli lasten kanssa touhuan yksin. Päässä raksuttaa tuhat asiaa, mitä pitäs tehä ja mitä haluan tehä. Ja vielä ne mitä ei kiinnosta eikä jaksa tehä ja ne mitkä unohtuu tehä. Tänne tulis postauksia pari päivässä, jos mun ajatukset siirtys suoraan postauksen muotoon.

Tuntuu, että mulla kestää älyttömän kauan tottua tähän arki rytmiin. En saa oikein mitään tehtyä enkä pääse kunnolla mukaan tähän hommaan. Oon tosi hitaalla ja asiat jää puolitiehen. Kuulostaa oikein aivovammaselta ja liekkö se suurin syykin noihin. Toki suuri syyllinen on kivun takapakki ja kun se työkokeilu siirty, se lamaannutti. Vaikka kuinka sen miettii miten päin, niin se vaikuttaa alitajuisesti. "Ei musta oo taaskaan mihinkään", "Vieläkään en pysty töihin", "Makaan vaan kipiänä ja väsyneenä kotona", "Eikö tää koskaan lopu". Ja ei, tommosille ajatuksille en anna sekunttiakaan, mutta ne vaan on siellä päässä ja alitajunnassa.

Kontrollikäynnillä aivovammapolilla päätettiin mun pyynnöstä, etten hae sairaspäivärahaa vaan oon vajaakuntoisena työnhakijana, jotta pääsen heti työkokeiluun, kun kunto sallii. Olis se ehkä ollu kätevä ottaa joku määräajallinen saikkujakso, mutta ei ei ei.

Ens viikolla pääsen niskan magneettiin ja jatko tutkimuksiin. Niistä kamalista niskakivuista on nyt päästy eteenpäin ja tilanne on sama kuin viime keväällä ennen sitä hyvää jaksoa. Eli lähtään vähän alusta taas, mutta lääkäri lohdutteli että niskavammoissa paranemista edeltää monesti kovat kivut. Että toivoa on ja täältä kyllä noustaan!

Peetun kans yötki lähteny parempaan suuntaan. Taitaa se luonto siis homman hoitaa. Ja ihokin alkaa Peetulla paranemaan, nyt vaan peukkuja että ollaan oikealla tiellä. Nyt maissi jätetty kokonaan pois ja ero oli samantien älyttömän hyvä. Vielä ei kuitenkaan uskalla hehkuttaa. Maissiton ruokavalio on aika hankala, kun sitä tungetaan jokapaikkaan. Ja mistäs muusta ne gluteenittomat tuotteet tehtäis kuin maissista! Ja tästä syystä Peetulla iho varmaankin oireillu syntymästä asti, koska mun ruokavalio on aika maissi voittonen. No mutta nyt ne maissit jäi ja meillä  syödään terveellistä puhdasta ruokaa. Kun välttää maissia se tarkoittaa, että ruoka tehdään  kunnon raaka-aineista. Vihdoinkin päästään meijän pastan syömisestä eroon, kun glut pastahan on maissia. On kuulema riisipastaakin, mutta ei nyt lähdetä semmosia kokeilemaan. Pasta ruuat ollu ne nopeat ja varmat ruuat. Opetellaan siis syömään sitä pottuakin. Porkkanalla ja bataatilla pääsee kyllä pitkälle.

Tuntuu, että tapahtunu niin paljon kaikkee ja kaikkee tulossa, etten muista mittää. Lasten vanhojen vaatteiden myymistä fb kirpuilla ja tulevana lauantaina Oulun Suurkirppikselle, että on rahhaa ostaa uusia. 

Lapset kasvaa ja kehittyy hurjaa vauhtia. Peetukin kun vaan nykyään kävelee, niin alkaa tuntumaan jo oikeesti taaperolta. Sanoja vielä ei kauhiana tuu, mutta kovasti toistelee. Ja kaiken ymmärtää ja päätä puistaa tai nyökyttää. Lilia oppi oikean ja vasemman, osaa laskea montako kertaa Elle-mummu ja Eero-ukki on käyny viikonaikana kylässä. Mutta palapelin tekeminen takkuaa, mistä oon huolissaan. 1,5vuotiaana teki 20 palasia pelejä tosta noin vaan ja nyt ei oo mitään logiikkaa edes 8palasessa. Nyt oon niin onnellinen, että on päiväkodissa ja osaavat siellä tarkkailla tätä. Kaikki muu kehitys menee niin hienosti eteenpäin, että ehkä tämä on vaan joku kiinnostuksen puutteesta johtuva unohdus.

Jumppa on joka maanantai ja sitä ootetaan älyttömästi. Ja kotonahan vaan jumpataan ja voimistellaan ja näytetään temppuja. Ja Peetu perässä. 

Viime viikolla käytiin kauan odotetussa Fröbelin Palikoiden konsertissa, öitä laskettiin siihen. Ja olihan se mahtava. Lilia tanssi reilun tunnin siellä täysiä ja tohkeissaan. Seuraavaksi sitten kuulema Robinin konserttiin.

Tässä teille muutamin kuvin meijän elämää.

Vanha uuden tieltä pois.

Ensimmäinen jumppakerta. Vähä jännitti, mutta se innostuksen määrä. Ja kuinka mielissään olikaan sen jälkeen.

Vadelmia ja mustaviinimarjoja kotipihalla. Iha vähä menny huti suusta.

Ja taas jumppaan. Jumppaan saan laittaa hiukset letille, muullon harvemmin.

Jäniksen metästys kun alko, niin eihän se auttanu kun pakkautua aamuyöstä autoon ja lähtiä kohti Ranuaa. Mummin ja papan luokse.

Pudasjärven K-Supermarketissa oli järjestetty pienille asiakkalle banaania, jotta kaikilla olis mukavampaa olla ostoksilla. 

Roskahommissa

Niin keskittyneenä.

Tää silta on ihana ja maisemat aivan ihanat. Kun soi Rafaelin enkeli "tyttö katsoi sillalta kuinka mustaa, vesi oli alhaalla jossakin.." Mulla tullee aina tämä silta ja näkymät mieleen.

Takaisin seitkytluvulle :D

Voi, että on mahtavaa kävellä siskon kans käsikäessä <3

Tomerasti päiväkotiin. Niin helppoa, kun Peetukin kävelee.

Eräänä päivänä päiväkodissa.

Leivinuunin lämmityksen jälkeen kokeilin riisipuuron tekoa leivinuunissa. Onnistu ja olihan se hyvvää.

Lilia näyttää mallia ja Peetu jumppaa perässä.

"Sormet sanoo soo, soo, soo.."

Tein kalapuikkoja yks päivä ja olihan ne hyviä.

"Mulla on ollu Eepiä ikävä!"

Jerin kanssa muuvsit hallinnassa. "Sutsisatsi satsaa…"

"Leijonaa mä metsästän, tahdon saada suuren…"

Fröbelin palikat selfie, mukana menossa Mamma ja Eepi.

Eväät matkaan ja Sonjan luo

Illan menuu, riisikakkuja kinkku-kurkku-sörsselillä, kinderkakkua uudella reseptillä, karkkia, pähkinöitä, zeroa ja alkoholitonta skumppaa. Ja olipa niiin hyvää kuohuviiniä, että keskenhän se meinas loppua.

Sonja <3

Yks päivä karattiin keskellä viikkoa leffaan Villen kans. Panostin oikein tunnin meikkaamalla ja loppu tulos ois ollu parempi sillä 10min meikillä. Ehkä tarvis käyä jossai meikki opastuksessa. 

P.s. Jos sulla on kokemusta maissiallergiasta, otan kaikki vinkit ja tiedon vastaan sekä vertaistuen :) <3