Kivut hallintaan

Nyt kun tässä on saikkuiltu taas pitemmästi, niin alkaa kivut asettumaan. Aivovamma polin lääkäri kirjotti suoraan alku kesään sairasloman B-lausunnolla ja katsellaan sitten uusiksi tilannetta. Tilanne oli niin hyvä ennen töiden alkua, että pudotus oli kova. Lamaannuin täysin ja lopetin treenaamisen. Nukuin ja söin kaiken sen ajan, mitä en ollu lasten kanssa. 

Olin kipiä ja jos en ollu, pelkäsin kipua. Ja se pelko on paha! Kipua kun lähtee pelkäämään, niin se on sillon sun yläpuolella. Kipu on paljon korvien välissä, mutta silti päättämällä se kipu ei vain lopu. Mutta jos sitä pelkää ja odottaa, niin se tulee helpommin tai sen tuntee voimakkaammin. Krooninen kipu tekee tuhoja. Elimistö menee sekaisin ja pienikin kipu voi tuntua kovana kipuna. Tuntoaisti muuttuu ja herkistyy. Torstaina kävin taas verikokeissa ja se pistos on tuskaa. Kuin tulinen neula työnnettäis käteen. Joka kerta se sattuu enemmän. Ja kun ihminen tottuu kipuu, varsinkin kovaan kipuun, voi kipua tuntua vaikkei aiheuttajaa enää ole. Tästä esimerkkinä amputaatiot ja haamukipu. 

Mutta kuinka rohkea uskallan olla? Kuinka uskallan uhmata kipua? Hyvät kokemukset ei oo kaukana ajassa. Pystyin tekemään lähes kaikkea ja harvoin kipu iski. Paitsi matkustaessa muuten kuin kävellen. Mutta niitä huonoja kokemuksia on yli kymmeneltä vuodelta. 

Uskallanko sanoa, että noin kuukauden oon päivittäisen kivun kanssa ollu siellä vas 2-4 asteikolla. Kun helmikuussa se pomppas sinne kutoseen ja huiteli lähes päivittäin kasissa. Oli huikeeta, kun vuosi sitten saatiin päivittäinen kipu poissa ja kovat kohtaukset harvaksi. Olin aina ajatellu, että mielummin jatkuva pieni kipu ja kovat kokonaan pois. Kun kerran kuussa tulee kova kipu, se romahduttaa tosi kovasti. Se kipu on monin kertainen, se on henkisesti raskas. Oot eläny ilman kipua ja sitten se iskee. Ei mieli osaa sitä kääntää, että se on vaan kymmenen tuntia ei kymmenen vuotta. Mutta sitten kun saat elää kivuttomasti ja se kipu ei iskekkään jokaisesta pienestä kävelymatkasta, hiusten harjaamisesta ja siivoamisesta. Niin kyllä sen päivittäisen kivuttomuuden ottaa mielellään ja kovat kohtaukset harvakseltaan. Ja niistä kovistakinhan päästään eroon vielä.

Ei oo ollu helppoa saikuttaa. Ei oo ollu helppoa olla kipiä ja kun sen kivun päälle tulee totaali väsymys. Ja kaiken päälle valtava pettymys. Musta ei oo mihinkään. Oon kamala äiti. Vien lapset aamulla tarhaan, tuun kotia nukkumaan ja syömään suklaata ja iltapäivällä haen kotia. Illoiksi koitan keksiä tuhat asiaa, etten nukahda ja etten ehdi tuntea kipua. 

Kipu, väsymys, syyllisyys, pettymys…

Pikku hiljaa kivut alko helpottaa, kun ei oikeesti tehny mitään. Ja pikku hiljaa oon pääsemässä takas jaloilleen. Edelleen se sohva ja sänky on mun parhaat kaverit. Mutta oon myös pystyny tekemään asioita ilman kipua. Pienin askelin.

Mutta välillä se kipu yllättää. Hyvä päivä, ei kipua ja päikkäritkin nukuttuna. Suihkussa käynti, meikkaus ja hiusten laitto ja bang, kipu kasia. Se oli liikaa niskoille.

Nyt tehostettua fysioterapiaa kaks kertaa viikossa, omat treenit joka päivä sekä joogaa jokapäivä. Se jooga onki meijän joka iltainen kiva yhteinen juttu, mitä lapset oikein oottaa. Luulin aina, ettei jooga oo mun juttu. En taivu mihinkään ja tykkään, että tekemisessä on tahtia. Mutta se onki tosi kivaa ja siihen jää koukkuun. Mun kroppa ei kestä vielä paljoa, joten Aurinkotehrvehdyksellä mennään. Ja sekin vähän sovelletusti. On aivan mahtavaa huomata edistyminen. Ja toki imarteli, kun joogaopettaja kehu mun vartalonhallintaa. Fysioterapiasta ollu suuresti hyötyä. Alan pikku hiljaa ymmärtämään urheiluhulluja.

Loivaa ylämäkeä reippaasti pienin askelin ylöspäin, ihanaa kesää odottaen!