Mun elämä tuntuu olevan pelkkää "sitten kun". Sitten, kun oon kivuton, teen sitä ja tätä. Sitten, kun oon työkykyinen. Sitten, kun tienaan. Kaikki pyörii sen ympärillä, että sitten kun oon parantunu. Paitsi, etten parane. Täällä meidän yhteiskunnassa ei hyväksytä ihmistä, joka on työelämän ulkopuolella.
Sitten, kun mun kivut on hallinassa ja pääsen töihin. Tämä ajatus on mulla päässä päivittäin. Mietin, että ehkä kuukauden päästä. Vuoden vaihteessa viimeistään, tai keväällä tai syksyllä. Pakkohan se on. Ite määritetty deadlinet tulee ja menee. Ja jokainen ohitettu deadline onnistumatta, lyö maahan. Taas epäonnistuit.
Keväällä fysiatri väläytteli, että kolmenkymmenen vuoden päästä ratkaisu on löydetty. Tänään sama lääkäri heitti, että kahdenkymmenen vuoden päästä. Läpimurto on oikeesti tosi lähellä. Oyssissa tehdään jotakin (erittäin vaikee sana mulle, liitty magneettiin) hoitokokeilua nyt käsipotilaille ja jospa seuraavaksi olis niskapotilaat. "Kahdenkymmenen vuoden päästä Lidlissä myydään kipua poistavia magneettikypäriä!" Heitti lääkäri.
"Tärkeintä tällä hetkellä on tehdä kaikkea, mikä nostaa elämäniloa. Kaikkea mistä nauttii, oli se mitä vaan, kunhan sitä voi tehdä rentona ja ajatukset saa pois kivusta. Meidän aivot ja kipu, kun on niin fiksuja, että kun päätät ettet niitä mieti, niin sehän on varmana päällä." Lääkäri selitti. Mutta, jos oon työkyvytön ja mun täytyy pitää lapset päivät hoidossa, niin miten voisin tehdä jotakin muuta kuin maata? Määhän oon sairaslomalla, mun pittää sairastaa. Ajatus oikeesti on kokoajan tuo. Onko mulla lupa elää nyt? Nyt ja tässä? Saanko nauttia tästä elämästä ja tehdä kaikkee, mihin pystyn ja mistä nautin? Vaikka ei töihin pystykkään tai oo kykenevä olemaan lasten kans 24/7.
Katoin itkien Pekka Hyysalon New Run -dokumenttielokuvan. Ajatus oli, että olispa munki pitäny opetalla käveleen ja puhumaan uusiks. Voisin treenata ja treenata. Miten tämän kivun kanssa treenaat?! Jos en treenaa oon kipiä, mutta jos treenaan oon kipiä. Se tuska, kun oot kipiä, etkä voi tehä mittää ja se tuska kun kipu ei oo päällä ja mietit, että pitäs tehä, muttet uskalla ettet oo taas kipiä. Kipua vastaan on vaikee taistella, kun se kipu on kuoleman kipu. Ja kun se treeni ei kivun kanssa toimi, kroppa ei hyödy siitä. Kyse on milleistä, että treeni ei oo liikaa.
"Haluaisin kehittää sympatia kypärän, että kipupotilas voisi siirtää kivut edes hetkellisesti toisten kokemaksi!" Lääkäri heitti pilke silmäkulmassa ja tälle ois tarve. Mulla olis montakin ihmistä joille haluaisin todistaa, mitä se kipu on vaikka se ei aina näy.
Mun henkireikä on lastenvaateharrastus. Meijän ihana Gugguu Porinat -ryhmä facebookissa. Vaikka kipu huitelee ysiä, selaan viimesillä voimilla keskusteluita. Saan ajatukset muualle. Voin pähkäillä, mikä vaate mätsää minkä kans ja mitä seuraavasta dropista on pakko saada. On ihanaa, kun voi elää pinnalla eikä tarvi miettiä liian syvällisiä. Haluan vetää itteni tiukille ja kivun rajoille tämän harrastuksen parissa. Oon valmis järkkään miittiä, livekirppistä ja pikkujouluja. Koska se antaa enemmän kuin ottaa. Ja kun kyse on VAAN niistä lastenvaatteista <3
P.S. En tiiä Pekan kivuista, mutta niistä ei koskaan puhuta, joten oletan että niitä ei suuressa mittakaavassa ole. Arvostan tätä jätkää hulluna. Pekka oli yhtä aikaa Käpylässä kuntoutuksessa 2013 ja se pelkkä olemus <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti