Kipukokemuksia

On ollu hyvä syksy kivun kans. Ainakin sellaset muistikuvat mulla on. Oon oppinu paljon juttuja, mitä kannattaa välttää ja miten ne kannattaa tehä. Suurin juttu on autolla ajo ja tuo moottoritie. Kyydissä ollessa tulee vasta pitemmällä matkalla kipu, mutta ite ajaessa monesti jo matkalla Ouluun (25km) tai viimestään kotimatkalla. Toiseksi suurin on kauppakeskukset ja vähänkään isommat kaupat. Liikaa liikkuvia osia ilmeisesti. Miten voikin mennä näin kauan, että nämä oppii?

Mutta mitäs sitten, kun toimit viimeseen asti "niinkuin pitää" ja se kipu iskee. Tiiättekö miltä se tuntuu? Jätät menemättä ystävän luo ja siivoomatta, ettet tuu kipiäksi ja yhtäkkiä oot kolme päivää kipiä. MITÄ IHMETTÄ?! Siinä sitten kivuissa sängyssä liikkumattomana miettii, että kumpi on kamalampaa tämä kipu vai se henkinen kipu, kun kaikki romahtaa eikä suunnitelmat toimi.

Etten olis liian helpolla päässy kipu otti uusinnan tasan viikonpäästä, eilen. Tästä eteenpäin ei kannata lukia, jos ei halua tietää mitä se kipu oli.

Heräsin aamulla ja ekalla liikahduksella tajuan kivun olevan todella kova. Mietin pari sekunttia vienkö lapset hoitoon vai saanko tänne hoitajan. Ajattelin, että en saa joten kokeillaan nousta. Lapsille lupaus pillmehuista autossa, kun ollaan oikein nopeita, toimi. Oltiin puolituntia nopeampia kuin yleensä. Voittajafiilis tarhalla! Musta harvoin näkee ulospäin, että oon kipiä ja nyt näki.

Matkalla pysähdyin apsilta hakemaan suklaata ja zeroa, jos ne edes vähän, ihan vähän, vois helpottaa oloa. Kotona eväiden kans suoraan sänkyyn. Ajattelin, että kyllä se pikku hiljaa helpottaa. Salkkarit ja sometus, kipu vain paheni. Äkkiä silmät kiinni.

Heräsin aivan järkyttävään kipuun ja pahoinvointiin. Tuntu painajaiselta. Eka ajatus, miten saan lapset kotia. Lähetin Mammalle varotusviestin, että tietää olla valmiina, jos kipu ei helpottaiskaan. Hetken päästä viestistä itken tai siis yritän olla itkemättä, koska se itku sattuu aivan järkyttävästi, mietin soitanko 112, mutta lähetän mammalle viestin "tää on kamalaaaa" Ja sillon tiiän, että apu on kohta täällä.

Tiputtaudun sängyltä lattialle toivoen sen olevan kylmä. Oksettaa järkyttävästi, jokainen hengitys viiltää aivoja, kiristää ja puristaa ja hakkaa ja ihan kaikkea. Mietin vaan, että lähtispä taju! Samalla mietin, miten Mamma pääsee meille sisälle, kun ovi on lukossa. 

Makaan lattialla ja koitan keskittyä. Miltä kylmä lattia tuntuu käsien alla, miltä sormissa. Miltä reisissä, polvissa ja varpaissa. Mietin oikein tarkkaan ja keskityn vaan siihen kylmään lattiaan. Mutta ei, se kipu voittaa! Koitan miettiä ihan mitä vaan mukavaa, mutta kaikki liikkuu tai heiluu, mikä oksettaaa. Kukat heiluu, lapset juoksee, mikään ei pysy paikallaan ajatuksissa. Lasken t o d e l l a h i t a a s t i  kolmeenkymmeneen, pitemmälle ei pysty. Oksettaa liikaa.

Konttaan oksentamaan, ei pysty, sattuu päähän liikaa. Konttaan aukasemaan ulko-oven, jotta sieltä tulis kylmää ilmaa ja jään makaamaan eteiseen. Voi kumpa nukahtais tai lähtis se taju. Mietin, että "käyköhän vielä kipiämpää jos löis puukolla päähän. Tai voikohan puukolla ees lyödä päähän, kun kallo on niin kova. Voikohan se kipu olla tätä kovempaa!" Hienoja ajatuksia.

Mamma löytää mut eteisestä ja ehdottaaa sänkyyn siirtymistä, mutta ei pysty. Kun kipu käy tarpeeks korkeissa svääreissä on valmis kokeilemaan mitä vaan. Kokeillaan siis taas yhtä lääkettä, joka kerran auttanu, huom kerran auttanu. Lääkkeen otosta tunti, oksennan ja mikä autuuus! Miten oksentaminen voikaan olla ihanaa. Sitten vissiin nukahdin ja tunnin päästä olo oli aika mahtava. Kipu ei todellakaan ollu poissa, mutta se järkyttävän kova kipu ja pahoinvointi oli.

Mamma haki lapset tarhasta ja jäi meille yöksi. Pelastus! Sain rauhassa selvitä kivusta. Yö meni hyvin, mutta edelleen on aika mömmöinen olo ja semmonen, ettei mitään uskaltas tehä. Ja tämä kivun jälkeinen kipu on tympee. Tällä hetkellä on taas niin kiitollinen tästä lähes kivuttomasta hetkestä ja että selvisin ilman sairaalareissua. Kiitollinen, että se kipu loppuukin välillä. Mutta oikeesti, en vaan halua pian uusiks ja se pelko elää...