Aikoinaan, ennen kuin jäin pitkälle sairaslomalle, mun työssäkäyminen onnistu, jos lepäsin suunnilleen kaiken muun ajan. Tein enimmäkseen neljän tunnin iltaa. Sillon tällöin pitempää vuoroa ja joskus yötä. Nukuin lähes kaiken muun ajan. Aina hetken ennen töitä, varmuuden vuoksi, että jaksan ja ettei kipu pahenis.
Kivut paheni ja ramppasin päivystyksessä ja työterveydessä ja neuronpolilla. Saikkua, saikkua, saikkua. Lopulta eräs lääkäri totes mut uupuneeksi. Uupuneeksi kipuun. Sen jälkeen mulle määriteltiin työkyky. Työkyky on kuulema sitä, että työn lisäksi jaksat hoitaa kodin, siivota ja tehdä ruokaa, käydä kaupassa, harrastaa, nähdä ystäviä. Sitä että sulla on elämä myös työn lisäksi. Se oli silmiä avaavaa. Mun kaikkeni oli työ ja tähtäsin vaan siihen, että pystyn menemään töihin.
Olin viis vuotta sairaslomalla ja viime vuonna alko olemaan saikkuilua mitta täynnä. Varsinkin, kun kivut alko olemaan hyvällä mallilla. Pelotti kyllä miettiäkkin töitä ja sitä pettymystä, jos kivut palais. Mutta kova luotto itseeni ja oireiden muuttuminen sekä halu työelämään meni edelle.
Alotin tammikuussa työt ja 1,5 viikkoa meni mahtavasti. Mutta sitten tuli kipu. Ja se kipu jäi päälle. Niinkuin silloin aikoinaan. Se töihin ilmottaminen, etten pääse oli todella kova paikka. Ja ilmottaa, että katellaanpa ens viikolla. Viikon olin poissa ja sinnillä päätin mennä töihin. Voittaja fiilis oli olla töissä vaikka kipu ei ollu poissa ja tiesin, ettei se töissä olemalla helpota. Viikonloppuna sitten lepoa ja lepoa, että maanantaina pääsen töihin.
Sunnuntaina peruin menoja, etten vaan kipeydy enempää, että pääsen töihin. Sillon se iski vasten kasvoja. Tässäkö ollaan taas? Koko elämä pyörii sen ympärillä, että mun pittää päästä töihin. Kaikki muu kärsii siitä ja kaiken muun laiminlyön. No pääsin tänään töihin, sinnillä. Kotimatka oli aika kamala. Ja sitten nukkuinki monta tuntia enkä paljon lapsia ehtiny nähdä.
Kun on saikuttanu viis vuotta putkeen ja sitä ennen ollu vähä väliä saikulla. Kun on ollu kymmenen vuotta kipiä ja joka päivä asian kans ollu tekemisissä. Kun tuntee itsensä laiskaksi ja saamattomaksi, koska aina se kipu. Kun joudut sopimaan kaikki menot kipu varalla ja perumaan lähes puolet. Ja kun tästä on päästy lähes kokonaan eroon ja saanu tuntea, mitä on kivuton normaali elämä. Juuri kun alat uskaltaa uskoa, että voit ehkä käydä pitkällä kävelyllä, voit ehkä tanssia, voit ehkä vielä tehdä ne kyykyt ja vatsalihakset. Voit ehkä elää ilman kipua. Vain väsymys riesana ajatellen sekin voitetaan. Niin kaikki se vanha palaa. Kipu iskee eikä lähde pois, niinkuin ehdit jo tottua, ettei se kestää kuin max 6-10tuntia putkeen. Itku tulee ja pettymys on järkyttävää. "Musta ei ookkaan normaali elämään, musta ei ookkaan työntekijäksi, ikinä!"
Oonko mää työkykynen? Mikä on se tärkein? Minkä valitsen? Luovutanko ja millon? Mitä mää teen?!
Huomenna mulla on vapaapäivä ja muu perhe lähtee reissuun. Mää siis lepään ja lepään ja nukun ja nukun. Keskiviikkona meen töihin ja torstaina, se on varma. Vielä en luovuta. Mutta mistä tiedän, etten mee liian pitkälle? Ettei mun viime vuoden kova kuntoutus mee hukkaan ja ollaan taas lähtöpisteessä. Miten voit hyväksyä ikinä, ettei itsestä oo työelämään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti