Pelottavaa kuinka kipuun voi tottua

Pääkipu tuntuu siltä kuin joku hakkais molemmilta puolin päätä vasaralla. Välillä korvasta korvaan, välillä ohimoon. Jonnekki, sinne ja tänne. Iskuja iskun perään. Ja silti ajan autoa, kävelen kaupassa, leikin lasten kanssa ja syötän lapsia.

Tajusin yhtäkkiä, että miten oikeesti voin toimia tuossa jäätävässä kivussa. Millon ihmisellä tulee joku raja vastaan ettei enää voi? Miten oon voinu tottua siihen niin paljon? Ajelin kaupasta vaarilaan ja teki vaan mieli itkeä kun sattu niin paljon. Mutta en itkeny, keskityin ajamiseen. 

Kaupan pihassa olin kolmeen kertaan availlu auton ovia, että sain tarvittavat asiat mukaan. Kotona ollessa meinasin menettää hermot, kun koitin mummulle kertoa mihin jotakin piti laittaa. Näin selvästi paikan, mutta oikeeta sanaa ei löydy, ei vaan löydy. Olis ollu helpompaa kävellä sinne näyttämään, että tätä tarkotan. Kyllä se sana lopulta löyty. Ukille piti selostaa vähän pitempi asia, kesken lauseen mietin, etten enää jaksa puhua, en jaksa selittää tätä. Onkohan tässä lauseessa enää järkeäkään. Tuntuu että väännän rautalangasta sitä asiaa että saan sen asian sanotuksi ja se on todella raskasta. 

Teki mieli vaan huutaa, että elkää kysykö multa yhtään mittää! Mutta en tietenkää huutanu, enkä sanonu kuinka kipiää kävi. Välillä se lipsahtaa, mutta mielellään sitä ei sano. Niin pitkään kun pystyy jotenki toimimaan.

Tiiän, että tänään provosoin ite kipua. Otin kolmet petivaatteet pois ja viikasin vaatteita. Kun ei sais tehä MITTÄÄ! Mutta ooppa vaan ja kato kun toiset tekkee, niin ei oo mun juttu.

Mutta olipa mulla kaks kivutonta päivää! :) Tai oikeestaan neljä, kun oli myös kaks osittain kivutonta, nii melkee ne voi laskee kivuttomiksi! ❤️