Vuosi sitten

Vuosi sitten oli toisen raskauteni laskettupäivä.

Vuosi sitten pelkäsin tätä päivää älyttömästi samalla kovasti odottaen.

Vuosi sitten oli kesä ja helle.

Vuosi sitten minusta tuli äiti pojalle.

Vuosi on mennyt älyttömän nopeasti. Toisaalta olen oppinut niin paljon ja elämässä ollut jokainen sekuntti täynnä toimintaa ja ajatuksia, että tuntuu kuin 20.5.2014 olisi ainakin viiden vuoden takana. Kun saa pienen viattoman ja avuttoman vauvan kainaloon, ei pysty uskomaan kuinka kaikki muuttuu vuodessa. Nyt muistot pienestä ja avuttomasta vauvasta on todella hatarat. Kun elää niin hetkessä, ei muista hetkiä jälkeen päin. Onneksi on kuvat!

Raskaus oli kamala, olin niin kipiä. Eka oksensin ja voin pahoin. Sitten alko viikolla 15 sietämättömät liitoskivut ja kuljin keppien kanssa. Pahoinvointi helpotti, mutta liitoskivut pysy ja kaveriksi tuli närästys. Jos en puolen tunnin välein kävelly, itkin ylös noustessa ja kymmenellä ekalla askeleella. Liliaa en loppu ajasta nostellu ollenkaa. Kävin synnärillä monesti, koska olin niin kipiä. Olin varma, että jotakin on pahasti vialla. Kuitenki kaikki johtui onneksi vaan liitoskivuista ja endometrioosista. Rukoilin käynistystäkin useampaan kertaan, koska olin niin loppu kipuihin. Nukkuminen oli lähes mahdotonta.

19.5. oli älytön helle! Manasin, ettei mun pitäny olla enää helteillä raskaana. Illalla Laura oli käymässä ja herkuteltiin. Laura tuumas, että alahan nyt synnyttään, niin jään hoitaan Liliaa. Olo oli ihmeellisen hyvä. Välillä käveleskelin ja maha oli kuin kestosupistuksessa ilman kovaa kipua. Laura lähti puoli kahden aikaa yöllä kotia ja mietin vessassa käydessä, että menis nyt vedet.

Menin nukkumaan, mutta heräsin hetken päästä kivuliaaseen oloon. Kävin ehkä vessassa, mutta nukahdin uusiksi. Puoli neljä heräsin järkyttävän kipuun. Supisti ja kunnolla. Kävin vessassa ja matka sinne ja takasin oli vaikea. Ville ja Lilia nukku. Menin sohvalle katteleen ulos ja aloin miettimään joko ois tosi kyseessä. Itku tuli lähes heti ja vaikeasti pääsin lysähtämään sänkyyn itkien ja huutaen Villelle, että nyt se syntyy, soita mummulle, meen suihkuun!

Menin suihkuun ja ah kuinka se helpotti. Mutta jokainen supistus oli edellistä kovempi. Piti oottaa supistus ja äkkiä saada vaatteet päälle ennen seuraavaa. Sitten keinuttelin keinutuolissa hammasta purren, etten Lilian eessä kovin huutais. Kun mummu ja ukki ajo pihaan, sanoin että seuraavan supistuksen jälkeen juoksen. Juoksin täysillä autoon, matkalla moikat huutaen mummulle ja ukille.

Klo neljä oltiin matkalla sairaalaan 25km päähän. Supistukset oli pahempia kuin ikinä Lilian synnytyksen aikana. Ponnistaminen tunne tuli ja vähä väliä tuntu, että vedet meni. Supistusten välillä päivitin läheisille väliaikatietoja.

Olin varma, että synnytän autoon. Päästiin oyssin synnärin oven eteen ja taas ootettiin supistus ja sitten juostiin! Kätilölle vaan huusin, että sattuu!! Tällä kertaa oli tosi kyseessä eikä menty millekkään käyrille pötkötteleen. Puol viis olin nelisen senttiä auki ja saliin mentiin kun tuli taas hyvä väli.

Mulla oli pitkä toive ja vaatimuslista, mutta ekana ja joka välissä muistin kertoa kuinka pelkäsin! Altaaseen en todellakaan kerenny. Samantien annettiin ilokaasu ja kohdunsuun puudute. Kätilö tuumas, että nyt ootellaan ja tulee kohta niin mietitään laitetaanko epiduraali vai spinaali.

Meni ehkä viis min ja suositukset räjähti ihanan uudelle tasolle. Huusin Villelle, että hakee kätilön ja että kuolen ja että onneks en tee tätä enää ikinä. Katoin monitoria ja lukemat näytti pientä supistusta, mutta musta tuntu että repiän justiinsa.

Oikeeta kätilöä ei löytyny, mutta meidät sisään ottanu tuli tarkistaan tilanteen ja totes mun olevan 9cm auki. Tuumas, että ei ihme jos sattuu kun tuommosta vauhtia aukiaa. Vissiin puoli tuntia menny, jos sitäkään. Lääkäri tuli ja kätilö totes, että nyt synnytetään eikä tarvita mitään puudutteita. Huusin, etten synnytä ilman spinaalia! Ihana lääkäri totes, että laitetaan kun pelkää niin paljon.

Voi mikä autuus se spinaali oli. Siihen loppu kipu ja mut valtas lämpö. Yövuoron kätilö sano, että ootellaan rauhassa eikä turhaa liian aikasi aleta ponnistelemaan. Vuorot vaihtu ja uus kätilö tuumas, että alahan ponnistaan kun siltä kerran tuntuu.

Spinaalin vuoksi en tuntenu kunnolla supsitusta, kätilö kerto millon ponnistaa. Mukana oli kätilöopiskelija ja oli hänen eka synnytys. Kyselin siinä kaikkea mahdollista ja kätilö opetti häntä. Olin vaan, että joo kokeile ja opettele ja mikäs tässä.

Kaks ponnistusta sattu ja jätkä oli maailmassa! Ja ne kaks sattu ehkä siks, kun pelkäsin pahenpaa kokoajan. Olin, että häh, tässäkö tää oli? Vauva hengissä ja minä täysin ehyenä, kuin luotu synnyttämään. (Toisin kuin raskaana olemaan)

Taas pitkälista toiveita ja vaatimuksia. Heti rinnalle, ei saa katkasta napanuoraa ennen kuin sykkiminen loppuu, ei saa pestä eikä pukia. Ja kaikki täytettiin.

Meille synty yhdeksän pisteen poika klo 7:31 mitoin 51cm ja 4078g. Synnytys oli nopea ja eheyttävä. Synnytyspelko voitettu.

Näin kirjoitin erääseen vauvaryhmään muita pelkääviä tsempaten:

Nyt niin kaiholla muistelen vuoden takaista päivää. Sitä pientä vastasyntynyttä, jonka kanssa opeteltiin imetyksen salat ja oltiin koko sairaalassa olo aika iho ihoa vasten.

P.s. Vedet meni vissiin suihkussa. Olisin halunnu tietää, miltä tuntuu niiden meno, mutta niistä ei oo mitään havaintoa. No ei ainakaan menny kaupassa tai auton penkille, mitä jännitin.