Se olisikin ollut liian hyvää ollakseen totta

Keväällä vointini alko kohenemaan mahtavasti. Tunsin itseni omaksi itsekseni. Sellaiseksi kuin olin kuustoistavuotiaana ennen kolaria. Suunnitelmia tulevaisuudelle ja kerranki tuntu, että voisin niitä oikeasti saavuttaa. Tohkeissaan mietin homeopaatin uraa ja heitin ääneen lääkistä. Vaikka lukio on käymättä, se tuntu vain pieneltä hidasteelta.

Odotin syksyä innoissaan. Lasten päiväkodin aloitus ja mun matka työkkäriin. Intoa täynnä ja tuhat ideaa. Työkkärissä sain kuulla mahtavista mahdollisuuksista palkkatukineen. Jotakin hyötyä vammasta. Jo seuraavana päivänä soitin, että etin työkokeilupaikan ja lähen kokeilemaan. Pelotti toki oonko valmis, mutta innosta puhkuen.

Sitten alko oudot erilaiset pääkivut. Yhtäkkiä pää täynnä painetta. Niinkuin poskiontelon tulehus, mutta kokopäässä. Niska tulehdus tilassa, takaraivoa pitkin nousi paineen tunne, joka tuntu poskipäissä ja silmän takana. Aivoja pisteli. Jokainen askel viilsi aivoja, pään liikuttaminen viilsi ja kumartumista ei uskaltanu edes miettiä. Kun makas aivan paikoillaan ja mieluiten hengittämättä tarpeeksi kauan, niin se loppu. Näitä tuli viikon aikana noin jokatoinen päivä.

Perjantaina 21.8. menin fysioterapiaan ja sanoin, että oot laittanu nyt jotkut nesteet mun päässä sekasin. Olo on kamala ja koko ajan kipiä ja painetta pää täynnä. Tehtiin testejä ja tuli jotakin löydöksiä ja positiivisiä tuloksia. Jotakin häikkää siellä on.

Siitä perjantaista lähtien eli reilu viikko, joka päivä on ollu järkyttävää kipua. Kipua, jota mulla ei ennen oo ollu. Aamulla herään hyvässä olossa ja ehdin alotella vaikka ja mitä, kunnes yhtäkkiä se iskee. Se voi nousta tunnissa, puolessa tai kahdessa, siihen pisteeseen että voin vaan maata paikoillaan mieluiten hengittämättä. Kun nukahdan ja herään, kipu on puolittunut. Ja kahden kolmen tunnin päästä poissa. Ja seuraavana päivänä uudestaan.

Oltiin mökillä ma-to. Keskiviikkona oli taas aamulla aivan loistava olo kaks tuntia. Sitten se alko nousemaan vähän. Lähdettiin metällä käymään koko porukalla, kuoppaista mökki tietä pari kilsaa ja kipu oli huipussaan. Tuntu kuinka aivot hyppis pikkukivien päällä ja silmistä piikkejä. Kulmakarvojen kohdalta päätä halki. Pysähdyttiin juoksuttamaan koiraa ja kipu tasaantui hieman. Takasin ajellessa kipu nousi vaan pahemmaksi. Mökille tultaessa suoraan sänkyyn. Samaan aikaan fysioterapeutti soittaa ja kun kuulee voinnin käskee päivystykseen. Oltiin 160km päässä. Päätän koittaa nukahtaa, samalla miettien että oisko tässä oikeesti hätä. Ja kun kipu vieläkin nousee, voisin vaan itkeä, mutta kun se sattuis vaan lisää, mietin että kuolenko tähän? Pittääkö kohta soittaa oikeesti Sepe? Sitten nukahdan.

Silti mää hymyilen. 

Herään ja kipu on poissa! Nousen ylös ja kävelen vähän, kipu palautuu hieman. Kello kuus illalla olin täysin kivuton!

Torstai aamuna pakkaan nopeasti kamat ja teen aamuhommat, sillä tiedän että kohta se iskee. Ja niin se iski 1,5h heräämisestä. Kauhulla mietin kotimatkaa. N. 15km mökkitietä ja loput asfalttia. Ja vaikka tiesin, että ajetaan suoraan terveyskeskukseen olisin voinu itkeä ja huutaa koko matkan. Silmät kiinni, kyyneleet valuen koitan keskittyä ja toivoa mahdollisimman tasasta tietä.

Terveyskeskuksen lääkäriltä olisi kannattanu varmistaa pätevyys. Tiesin itse enemmän kuin hän. Olisi pitänyt hyväksyä "jännityspäänsärky, ota Buranaa" ja lähteä kotiin. Kun vaan istuin hiljaa, sano "laitan sut neuronpäivystykseen!" Kysyin tietääkö se neurologi jotakin mun niskoista. Sain vastauksen, että laittaa lähetteen. Ok!

Nina haki mut ja lähdettiin oyssiin. Päästiin nopeasti eteenpäin ja lääkärille. Selvitin, että tiedän itekki olevani väärässä paikassa ja lääkettä en tullu hakemaan vaan jatkotutkimuksia! Sain kuitenki lääkettä ja erittäin hyvää hoitoa. Mahtavia sairaahoitajia, etenkin ne miespuoliset! Kipu saatiin pois, no olinhan sen saanu joka päivä itekki pois. Jatkot "soita huomenna terveyskeskukseen ja pyydä lähete fysiatrille tai ortopedille sekä röntgeniin". Jos mut olis laitettu suoraan oyssiin oikeelle lääkärille, ois vältytty tältä. Parasta, että ne mun paperit nyt kattoo siellä terveyskeskuksessa se sama ammattitaitoinen lääkäri.

Perjantaina en edes ehtinyt kun nousta, niin kipu oli jo kasi ja tunnin päästä makasin sängyssä liikkumatta. Mutta kello kuusi järjestin lastenhuonetta uusiksi kivutta.

Tänään nousin ylös ja äkkiä suihkuun, että ehdin käydä ennen kivun alkua. Oli myös pakko lähteä ostamaan Peetulle kengät. Oltiin ajettu ehkä 3km, kun kipu oli kasissa. Kauppareissu meniki sitte aikamoisesti keskittyen. Ja kotimatka oli tuskaa. Suoraan sänkyyn ja toivoen nopeaa nukahtamista. Mietin, että pitäskö kohta soittaa ambulanssi, kun sattuu aivan liikaa. Sitten nukahdin. Tänään kipu ei oo helpottanu vielä ollenkaa. Kahden tunnin unien jälkeen oli kyllä seiskaa ja neljältä oli jo vitosta, mutta siihen se sitten on jääny.

Mun piti alottaa työt! Mun piti olla paremmassa kunnossa kuin ikinä. Yhtäkkiä oon tilanteessa missä olin monta monta vuotta sitten. Jokapäiväinen uusi kipu. Uusi tuntematon kipu, johon ei oo lääkettä. Oi miksi tämä pitää käydä uusiksi läpi?

"Mut vaikka mä uskon ihmeisiin, en taikoja tehdä voi. Kun mua sattuu, kun sydämessä veitset kääntyy. Vapisen niinkuin jokainen, ihminen, kuolevainen. Kuolevainen!"

P.s. Kirjoteltu kivussa sängyssä puhelimella ja vähä viilattu koneella, minkä jaksoin ja pystyin.