Epäonnistunut?

Vanhemmuus on varmasti vaikein ja vaativin tehtävä elämässä. Teet niin tai näin, niin voit epäonnistua tai toisen silmissä teet aivan väärin. Omaa toimintaa vanhempana arvioi kokoajan. Tulee paineita tilanteissa, että nyt muut kattoo ja toiminko oikein. Suoraan sanottuna Paska äiti -fiilis on varmasti monelle muullekin tuttu.

Oon ollu aina todella kiinnostunu lasten kasvusta ja kehityksestä sekä kasvatuksesta. Liliaa odottaessa eksyin vahingossa kiintymysvanhemmuudesta kertoville sivuilla ja ne oli niin mua. Sieltä on saanu paljon tukea ja pohjaa omille ajatuksille, miksi haluaa toimia näin. Patti tilanteissa on voinut kysyä ja miettiä, mitä nyt.

Mietin tarkkaan, miten haluan toimia äitinä. Miten toimin missäkin tilanteessa, jotta se olisi mahdollisimman paras lapsen ja meidän perheen kannalta. Miten pystyn toimimaan vastaavissa tilanteissa uudestaan ja uudestaan. Lapsen raivokohtauksen keskellä mietin jokaisen sanan tarkkaan ja harkiten, mietin miten nyt ois paras toimia. Ja välillä tuntuu, että vois vaan itkee kun ei tiiä mitä nyt pitäs tehä. Kyseenalaistan toimintatapoja, joita ei käytetä aikuistenkaan kesken. Esim. eihän itkevää ja kiukettelevaa aikuistakaan viedä väkisin omaan huoneeseen yksin rauhoittumaan.

Oon saanu paljon positiivistä palautetta omasta kasvatustyylistä, lapsista ja lasten käyttäytymisestä. Se nostaa itsetuntoa älyttömästi ja saa uskomaan, että "hei, mää sittenki osaan tän!" Vaikean paikan tullen muistaa ne kehut. Vaikka tuleekin huokailtua ja hermoja menetettyä, kun ne lapset ei toimikkaan kuin oma ajatus.

Selitän itselle ja lapsille paljon heidän käytöstään ja yritän ymmärtää sitä, vaikka en ymmärräkkään aina. Lapsi kun ei kuitenkaan syyttä esim. kiukuttele, raivoa tai ole noudattamatta vanhemman pyyntöjä. Aina on siihen on syy vaikka vaan pieni kutina selässä tai auringon paiste.

Lilia on herkkä ja vaativa. Välillä unohdan, että hän on vasta 3,5vuotta. Lilian kanssa on aina ollu vaikeeta lähtemiset ja ne paheni Peetun synnyttyä. Selvittelin, miten kannattaisi toimia. Ennakointi, ennakointi ja selitys. Aloin kertomaan Lilialle tarkkaan päivän kulkua ja mitä seuraavaksi tapahtuu ja mitä sitten. Valmistelin Lilian ajoissa, ettei vaan yks kaks tule mitään. Ehkä autto tai sitten ei, edelleen lähtemiset ei oo meijän juttu.

Kolme vuotiaana Lilia alko kirjottelemaan omaa, perheenjäsenten sekä kavereiden nimiä. Oppi kaikki kirjaimet ja monet nimet kirjottaa muistista sekä lukee jotkut nimet ulkoa. Numerot myös osaa kirjottaa, jopa kaksinumeroiset. Laskee 1-20 ja avustetusti sataan. Laskee esim. 1+1, 2+3, 2+2, 2-1, 4-2, sormien avulla. Osaa viikonpäivät ja paljon juttuja, että oon ihan ällikällä lyöty. Ja haluaa oppia. 

Tällä viikolla kuitenki sain toisenlaista palautetta. Palautetta, mitä en todellakaan osannut odottaa ja sain tuntemaan itseni todella epäonnistuneeksi. Suoraan sanottuna itkin koko päivän, että oon pilannut Lilian lapsuuden ja kasvattanut aivan väärin.

Meidän iloinen, naurava, laulava ja tanssiva lapsi onki päiväkodissa muuttunut vakavaksi. Ja kun lapsi muuttuu vakavaksi se on todella huolestuttavaa. Mutta kun ei meillä kotona tai mummuloissa ole vakavaa lasta. 

Ensimmäiseksi ajattelin, että se on ikävä mikä sen tekee. Kevät on mennyt iskää kovasti ikävöiden ja äitiäkin välillä on kova ikävä, tai ainakin aamuisin Lilia pelkää että tulee ikävä vaikka ei sitten tulekkaan. Selitin tätä asiaa ja koska itekkin oon stressannu tästä Lilian ikävöimistä, niin yhdistin sen suoraan siihen. Oon miettiny, että se on joku kehitysvaihe ja tunteiden käsittely kehittyy. Plus kun oppii nyt niin paljon, niin pää on aivan täynnä.

Mutta päiväkodissa oltiin erimieltä. Lilian ei tarvis osata kirjaimia eikä numeroita, eikä niitä siis pitäisi harrastaa. Lilialle ei sais kertoa niin paljon päivän kulusta. Oon aiheuttanu Lilialle stressin, koska selitän päivät lähes tunnin tarkkuudella. Ja vieläpä usean päivän eteenpäin. Se, minkä oon ajatellut helpottavan Liliaa, onkin pilannut Lilian. Tykkään kysellä kotimatkalla päivän kulusta, mitä on tehny, mitä oli ruokana ja kenen kanssa leikki. Mutta näitäkään kysymyksiä ei tarvitsisi 3,5vuotiaalta kysellä. Vaan riittäisi, kun kysyy "oliko kiva päivä?" Keskustelut pitäisi lähteä lapsesta. 

Ja meillä ei myöskään ole rajoja, koska puen Lilian aamulla enkä jaksa tapella pukeeko itse. Koska en aamulla jätä Liliaa itkemään vaan annan Lilian lähteä mukaani viemään Peetun omalle osastolleen. Ja koska oon kärsivällinen tarhasta lähtiessä enkä kanna lapsia huutavina rimpuilevina autolle. 

Kirjoitan tätä nyt vahvassa tunteessa ja sanat loppuu kesken. En tiedä, mitä ajatella. Oon todella huolissani Liliasta ja oonko todella toiminu aivan väärin ja epäonnistunu. Mutta tuntuu silti hullulta, että pitäisi toimia toisin kuin itsestä tuntuu hyvältä. Tuntuu, että.. en tiedä. Tuntuu väärältä huudattaa lasta, jos se huudatus voidaan välttää tekemällä asia yhdessä.

Sain ohjeita, että rajat täytyy asettaa. Lilia osaa pukea itse, niin alkaa pukemaan myös kotona. Liliä jää omalle osastolle ja vien yksin Peetun. Päiväkodista lähdetään, kun sanon vaikka kantaen. Numerot ja kirjaimet sais unohtaa ja lukea esim kirjoja. Koitin tätä. Luin illalla lapsille kolme lyhytta satua. Ensimmäisen sadun kohdalla Lilia toisti joka lauseesta jonkun sanan. Toisen kohdalla kysy millon lopetan. Kolmannen loputtua "Elä ennää lue, lasketaan nyt!" Kyllä siinä tuntu, että niin mitä mää nyt teen. Lapsi haluaa laskea, mutta ei sais. Ja päiviä en selitä enää. En kerro mitä tapahtuu päiväkodin jälkeen enkä kysele tarkasti päivän tapahtumista. Musta on ollu aika vaikee tässä pari päivää jutella Lilialle, etten vaan puhu liikaa.

On mahtavaa, että päiväkodissa tarkaillaan ja kiinnitetään huomiota lapsen muutokseen. Ja tämäkin keskustelu oli mun toive, toki en tiiä oisko tämä silti käyty myös heidän pyynnöstä. Oon yhtäaikaa todella huolissani ja kiitollinen sekä vihainen. Oon aika totaallisen hukassa ja todella surullinen.