Tykkään tehä oikeesti kaikkee. No en ihan kaikkee. Mut näkee ulkona vaan hyvällä ilmalla eli Suomessa aika harvoin. Ja nytkin on hyttysiä kamalasti, joten ulkoilu ei innosta ollenkaa. Mulla on älytön lista mitä haluan tehä. Monta monta projektia kuumottaa mua, että pitäs päästä tekemään. En ymmärrä, miten ihmiset pystyy kuluttaa aikaa tekemättä mitään. Mun rentoutuminenki on älytöntä tekemistä.
On aika tosi ärsyttävää, kun pittää mennä päikkäreille. Mää niin tajuan lapsia. Oikeesti, kun ei malttas. Sen ajan vois käyttää paremminkin. Vois tehä vaikka mitä. Mutta ei, mun pittää nukkua vaikka ei just sillon väsyttäs muka yhtään. Ja edelleen ne unet monesti skipataan, koska mielummin tai unohun tekemään muuta vaikka pyykkäämään.
On tosi vaikeeta olla tekemättä mitään eli siis levähtää ja nukkua, kun Ville lähtee lasten kanssa pois kotoa. Ja ne lähtee just siks, että mää levähän, en siivoa enkä leivo. Tai kun joku tulee meille avuksi hoitamaan lapsia, että voin levähtää. Mietin, heti tuhat hommaa mitkä voisin tehä nyt kun lapsia vahtii joku tai mun sosiaalisuus huutaa keskustelua.
Mun pitkän listan asioista mitä haluan tehä, suurin osa on niitä mitä en "sais" tehä. Asioita, joilla saan lähes sata varmasti itteni kipiäksi. Mutta määhän en elä kivun varjossa. Pittää vaan vähä miettiä millon niitä tekkee ja aina en ees muista miettiä, kun innostus vie.
Viime viikolla yks päivä päätin, että nyt se eteinen maalataan! Aloin repimään boordeja vaikken ollu varma vielä seinien väristä. Musta oli ihan ykkösenä, mutta meillä on tumman ruskeet listat ja kaikki pielet ja ulko-ovi, niin eihän se mätsää. Valkosta oli valmiina ja se oli kakkos vaihtoehto. No eihän ne boordit repimällä mihinkään lähteny, puolet jäi seinään.
Lauantaina sitten Lilian kummitäti ja mummu ja ukki tuli meille, niin tilaisuus tuli. Pääsin oikeesti eteisen kimppuun. Lilia lähti vielä mummulle ja ukille yöksikkin. Mulle hiomakone kätteen ja eiku seiniä hiomaan. Eteisen kaapin takaa paljastu erittäin mahtava tunkkainen persikan väri. Hiottavaa oli ja se kone ei ollu kauheen kevyt. Mutta niiin ihanaa.
Teippien laitto kattolistoihin ei kanskaan tuntunu älyttömän hyvältä, mutta pikku hiljaa. Ja sitten pääsin maalaamaan. Voi miten nautin ja miten ihanaa se oli. Niskoissa ja hartioissa tuntu aika pahalta ja pelko kipu kohtauksesta kolkutteli. Kattoa maalailin pari lautaa kerralla. Välillä ylhäältä ja välillä alhaalta. Sitä persikka kohtaa sai maalata aika moneen kertaan, että peitty. Noni, eteinen maalattu, mitä sitten?
Maalia oli vielä tela-astiassa jäljellä ja minähän en maalia lavuaariin kaada. Intoakin enemmän kuin urakkaa alottaessa. No maalasin siinä illalla vielä keittiön päätyseinän. Siinä oli niin paljon kauheita jälkiä ja kun Ville ei hyväksyny mun keltasta (mustaa kun ei taaskaan noiden ruskeiden pielien vuoksi voinu ees miettiä), nii päätin että sama vetästä nyt. Vähä kävi mielessä, että ihan vähä vaan maalaan eli sata varman kivun hankin.
Ajattelin ensin maalata vaan osan seinää, mutta meniki se koko seinä. Ois varmasti menny toinenki, mutta korotettu katto, nii ei oikein keittiönraput riitä. Vieläki jäi maalia. Hain lastenhuoneesta lelukorin minkä olin jo pari vuotta aikonu maalata ja maalasin senki. Sitte kello oli puol yks ja maali loppu tela-astiasta ja Villeki nukku sohvalla.
Otin kuitenki vielä kaikki teipit irti ja mahtavasti lähti maali listoista. Nonii, jos ne sitte seuraavaksi hiottas ja maalattas valkoseksi. Iha pieni urakka. Kahelta olin Peetun vieressä nukkumassa ja tais taju lähtee aika nopsaa. Päikkärit oli nukkumatta ja aamusta asti touhunnu ihan kaikkee, mitä en sais.
Sunnuntaina päätin sitten ettei mun päikkäreistä tingitä. Aamun alotin kuitenki keittiön välitilan saumojen maalaamisella ja sitte imuroin. Välissä nukkuin ja haettiin Lilia kottiin ja sitten vähä leipoin. Sekä usklasin sanoa ääneen, etten oo kipiä.
Tänään tiesin, etten ehi levähtää enkä nukkua. Järjestelin eteistä ja pyykkäsin. Ulkoiltiin. Pyykkihommat jatku. Sitte vielä kauppaan ja eiku leipomaan. Ja vielä huomisen ruokaki. Ja astianpesukoneen oon kahdesti laittanu. Nyt tuntuu niskassa ja vähä päässä, mutta edelleen se kova kipukohtaus on tulematta.
Oonko mää oikeesti päässy näin hyvään kuntoon?! Ja tämähän vaan lisää mun poltetta päästä töihin ja tehä hulluna kaikkee. Torstaina fysioterapia ja saa nähä mitä siellä sanotaan. Tää on myös tosi pelottavaa, koska viimeksi kun innostuin töitten tekemisestä ja alkoin tekemään enemmän ja liikaa. Sain parissa kuukaudessa itteni tosi huonoon kuntoon ja siitä helmikuusta 2011 oonki saikulla ollu. Mutta jos tilanne onki nyt toinen? Jos homeopatia on korjannu samoin kuin fysioterapia ja asentojen korjaus?
Kinderpiirakan pyöräytin älyttömässä himossa. Ville ja Lilia sitä kärkky koko leipomis ajan, mutta niin ne ehti nukahtaa. Yksin pääsi palan ottamaan ja postausta kirjottelemaan. Mutta nyt tuntuu päässä! Huomenna onneks perhetyöntekijä tullee kympiltä, niin päikkärit tiedossa eikä tarvi alkaa nyt ressaamaan kivusta.
Kauniita unia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti