Mieleni minun tekevi

Kolarista ja vammautumisestani on pian kymmenen vuotta. Siis 10 vuotta! Tuntuu niin paljolta ja pitkältä ajalta. Niinkin pitkä aika, että oon tottunu olemaan kipiä ja väsyny. Mutta mieleni ei.

Mieleni minun tekevi vaikka mitä. Mieli ei ymmärrä tilannetta. Mieli ei hyväksy tilannetta. Mieli ei vaan suostu taipumaan tähän. Mieli menee eellä ja jos meen mielen perässä ja mukana, maksan siistä kovalla kivulla.

Mulle sanotaan paljon, että ei se haittaa jos teillä on sotkusta. Ei sun tarvi siivota meitä varten. Ei sun tarvi leipoa. Ei sun pidä tehä tuota tai tätä tai sitä. Ei pidä eikä tarvi, mutta kun haluan. 

Haluan, että meillä on siistiä. Tavarat järjestyksessä ja kaikki viimesen päälle.

Haluan, että kaikki tavarat ei oo kaupasta ostettu vaan ite tehtyjä myös.

Haluan leipoa.

Haluan, että vieraille on aina jotaki ite tehtyä tarjottavana.

Haluan muistaa synttärit ja nimipäivät, ystävien ja tuttujen.

Haluan askarrella kortit ja lahjat.

Haluan tehdä vatsalihaksia.

Haluan punnertaa.

Haluan tietää, mitä on treenata niin, että oksentaa.

Haluan vaeltaa.

Haluan pestä ikkunat.

Haluan haravoida.

Haluan hyppiä.

Haluan tehdä lasten kans ihan mitä keksivät pyytää.

Haluan töihin.

Haluan työyhteisön ja työkaverit.

Haluan järjestää juhlia ja kutsua ystäviä kylään usein.

Haluan käydä ystävien luona.

Haluan olla mukana järjestämässä tapahtua.

Haluan olla sellainen "jenkki-kotirouva".

Voisin jatkaa tuota listaa aika pitkästi. Kun kyse ei ole halusta vaan pystymisestä, on mielen vaikea asiat hyväksyä. Olisi helppoa, kun ei kiinnostais päästä työelämään eikä kiinnostais miltä kotona näyttää. Kun kaupan leivonnaiset, kortit ja lahjat riittäis. Kun olisin tyytyväinen laiskana ja saamattomana.

Mielikuvani itsestäni ei täsmää todellisuuden kanssa. Mielikuvissa herään aamulla reippaana, ehkä vähän väsyttää, tuntia ennen lapsia. Käyn suihkussa ja laitan meille aamupalan. Oikeesti hyvän ja terveellisen. Lähdetään töihin ja tarhaan. Töiden jälkeen lasten kanssa laitan ruuan. Syömisen jälkeen lähdetään ulkoilemaan koko perhe tai liikkumaan jossakin muodossa. Harrastuksia olisi joillekin illoille. Illalla, kun lapset nukkuu olisin hetken Villen kanssa ja tai bloggaisin. Siivoaisin päivän sotkut. Menisin sänkyyn ja nukahtaisin. Nukkuisin yön. Viikonloppuisin harrastaisin ja tehtäisiin perheen kanssa paljon kaikkea, liikuttaisiin ulkona luonnossa. Kaikki aika ei menisi lepäämiseen ja nukkumiseen. Mielikuvaminäni juoksee ja hyppii. 

Suurin haaveeni on aina ollut perhe, mutta työ ja ammatti on ollut perusoletus. Ensin piti lukea uskonnon opettajaksi, sitten puusepäksi ja sitten sisustus-ja kalustesuunnittelijaksi. Kun kaikki nuo tyssäs kivun kanssa, haaveilin vielä lähihoitajan ja sairaanhoitajan työstä lasten-ja nuorten tai mielenterveys ja päihdepuolella. Nämä kaikki on pitänyt unohtaa.

Viistoista vuotiaana alotin tekemään töitä. Tai no jo 12 vuotiaasta oon myyny vappusin heliumpalloja. Joulut olin kiire apulaisena postilla, samoin ystävänpäivät ja joskus pääsiäiset. Kun opiskelu ei onnistunu, menin postille lajitelemaan postia. Voi miten ihanaa se oli. 4 tuntia illassa 2-5 kertaa viikossa. Sen pystyin tekemään aika kovassa kivussakin, kun oli vain kyydit töihin ja pois. Se oli vaan vähän liian mukavaa ja työtunnit lisäänty. Tuli joulu ja sai tehä ylitöitä. Päivät veny, kun mieli vei mennessään. Vaihtu vuosi 2011 ja kipu jäi totaallisesti päälle. Hain silti vakipaikkaa ja ilmoittauduin kouluttajaksi. Helmikuussa 2011 loppu työn tekeminen. Olin uupunut enkä kuulema ollenkaan työkykyinen, koska päiviini ei kuulunut muuta kuin nukkuminen ja työt. 

Kuinka ikävä sinne Oulun lajittelukeskukseen onkaan! Olin tyytyväinen siihen työhön, vihdoinki oli edes joku homma mitä pystyin tekemään. Joulut on edelleen vaikeita, kun oppi olemaan joulukorttilajittelussa. Ja kesäsin sain enemmän vuoroja. Tuleva kesä on taas vain "lomaa".

Joka päivä mietin töitä ja millon pääsen töihin ja mihin pääsen. Liian usein joudun vastaamaan, millon meen töihin ja selittämään. Terapeutin mukaan näitä kysymyksiä ja selittelyjä pitäisi välttää. Kun on asia on vaikea itsellä hyväksyä on siihen vielä vaikeempi toiselle vastata.

Taas ajattelen, että syksyllä pääsen töihin. Löydän työpaikan missä voin olla 4tuntia päivässä 2-3 kertaa viikossa. Työpaikan missä mikään ei kaadu, jos en pääsekään tai joudun kesken lähtemään. Parasta olisi vielä, kun työ olisi lastenvaatteiden tai sisustuksen parissa. Kunnes todellisuus muistuttaa...

Maanantaina Ville lähti reissuun ja jäin lasten kans yksin. Sain levättyä päivällä viikonlopun rasitukset. Skippasin kaupassa käynnin, kun löysin tarvikkeet pitsaan. Hain Lilian hoidosta ja leivottiin pitsa. Touhuiltiin siinä, siivosin keittiön ja päätin imuroida. Voi miten mukavaa se oli! Iltahommat ja sänkyyn. Lilia silittäessä kipu iski ja muistutti, miksen saisi imuroida. Sinä yönä ei nukuttu kivun vuoksi.

Tiistaina nousin ylös ja voitin kivun suihkussa. Kävin fysioterapiassa ja menin pikkuveljen hallille kattomaan, mitä niiden ylijäämä materiaalista vois tehdä. Kello kakstoista into loppu, kun kipu oli kasia ja vaakataso kutsu. Lähdettiin Peetun kans kauppaan, jonne oli pakko mennä, koska eilen sen skippasin. Eihän siitä tullu mitään, kun ajatus ei juossu. Taas todellisuus muistutteli, miksi oon sairaslomalla ja miksi Lilia on hoidossa. 

Olen väsyny tähän kipuun! En jaksa olla kipiä, koska haluan tehä asioita. Tällähetkellä kipu tilanne on parempi kuin koskaan. Ja sen myötä mieli vielä enemmän sekaisin. Kun on se kivuton päivä, mitä ei vuosi sitten vielä koskaan ollu, tuntuu aika väärältä olla sairaslomalla. Silloin myös teen ihan sitä mitä sillä hetkellä haluan. Usein sen vuoksi kivuttomia päivä ei oo kahta putkeen, koska tekemisilläni saan kivun takaisin. Viime viikon hullutpäivät shoppailupäivää maksoin kolme päivää kivulla.

En halua valittaa enkä enää jaksa sanoa, milloin oon kipiä ja millon väsyny. Mikä parisuhteessa johtaa siihen, että suutun kun luulen Villen tietävän. Tietävän, että kipu on kasia vaikka nauran ja leivon. Mutta jotenkin se ääneen sanominen on vaan liikaa, liikaa kymmenen vuoden jälkeen.

Ajatus katkea. Haluan silti tämän julkaista, ettei jää roikkumaan tuonne luonnoksiin monien muiden sekaan. Saa kommentoida ❤️

Ja edelleen mennään puhelimen varassa.