Kivut hallintaan

Nyt kun tässä on saikkuiltu taas pitemmästi, niin alkaa kivut asettumaan. Aivovamma polin lääkäri kirjotti suoraan alku kesään sairasloman B-lausunnolla ja katsellaan sitten uusiksi tilannetta. Tilanne oli niin hyvä ennen töiden alkua, että pudotus oli kova. Lamaannuin täysin ja lopetin treenaamisen. Nukuin ja söin kaiken sen ajan, mitä en ollu lasten kanssa. 

Olin kipiä ja jos en ollu, pelkäsin kipua. Ja se pelko on paha! Kipua kun lähtee pelkäämään, niin se on sillon sun yläpuolella. Kipu on paljon korvien välissä, mutta silti päättämällä se kipu ei vain lopu. Mutta jos sitä pelkää ja odottaa, niin se tulee helpommin tai sen tuntee voimakkaammin. Krooninen kipu tekee tuhoja. Elimistö menee sekaisin ja pienikin kipu voi tuntua kovana kipuna. Tuntoaisti muuttuu ja herkistyy. Torstaina kävin taas verikokeissa ja se pistos on tuskaa. Kuin tulinen neula työnnettäis käteen. Joka kerta se sattuu enemmän. Ja kun ihminen tottuu kipuu, varsinkin kovaan kipuun, voi kipua tuntua vaikkei aiheuttajaa enää ole. Tästä esimerkkinä amputaatiot ja haamukipu. 

Mutta kuinka rohkea uskallan olla? Kuinka uskallan uhmata kipua? Hyvät kokemukset ei oo kaukana ajassa. Pystyin tekemään lähes kaikkea ja harvoin kipu iski. Paitsi matkustaessa muuten kuin kävellen. Mutta niitä huonoja kokemuksia on yli kymmeneltä vuodelta. 

Uskallanko sanoa, että noin kuukauden oon päivittäisen kivun kanssa ollu siellä vas 2-4 asteikolla. Kun helmikuussa se pomppas sinne kutoseen ja huiteli lähes päivittäin kasissa. Oli huikeeta, kun vuosi sitten saatiin päivittäinen kipu poissa ja kovat kohtaukset harvaksi. Olin aina ajatellu, että mielummin jatkuva pieni kipu ja kovat kokonaan pois. Kun kerran kuussa tulee kova kipu, se romahduttaa tosi kovasti. Se kipu on monin kertainen, se on henkisesti raskas. Oot eläny ilman kipua ja sitten se iskee. Ei mieli osaa sitä kääntää, että se on vaan kymmenen tuntia ei kymmenen vuotta. Mutta sitten kun saat elää kivuttomasti ja se kipu ei iskekkään jokaisesta pienestä kävelymatkasta, hiusten harjaamisesta ja siivoamisesta. Niin kyllä sen päivittäisen kivuttomuuden ottaa mielellään ja kovat kohtaukset harvakseltaan. Ja niistä kovistakinhan päästään eroon vielä.

Ei oo ollu helppoa saikuttaa. Ei oo ollu helppoa olla kipiä ja kun sen kivun päälle tulee totaali väsymys. Ja kaiken päälle valtava pettymys. Musta ei oo mihinkään. Oon kamala äiti. Vien lapset aamulla tarhaan, tuun kotia nukkumaan ja syömään suklaata ja iltapäivällä haen kotia. Illoiksi koitan keksiä tuhat asiaa, etten nukahda ja etten ehdi tuntea kipua. 

Kipu, väsymys, syyllisyys, pettymys…

Pikku hiljaa kivut alko helpottaa, kun ei oikeesti tehny mitään. Ja pikku hiljaa oon pääsemässä takas jaloilleen. Edelleen se sohva ja sänky on mun parhaat kaverit. Mutta oon myös pystyny tekemään asioita ilman kipua. Pienin askelin.

Mutta välillä se kipu yllättää. Hyvä päivä, ei kipua ja päikkäritkin nukuttuna. Suihkussa käynti, meikkaus ja hiusten laitto ja bang, kipu kasia. Se oli liikaa niskoille.

Nyt tehostettua fysioterapiaa kaks kertaa viikossa, omat treenit joka päivä sekä joogaa jokapäivä. Se jooga onki meijän joka iltainen kiva yhteinen juttu, mitä lapset oikein oottaa. Luulin aina, ettei jooga oo mun juttu. En taivu mihinkään ja tykkään, että tekemisessä on tahtia. Mutta se onki tosi kivaa ja siihen jää koukkuun. Mun kroppa ei kestä vielä paljoa, joten Aurinkotehrvehdyksellä mennään. Ja sekin vähän sovelletusti. On aivan mahtavaa huomata edistyminen. Ja toki imarteli, kun joogaopettaja kehu mun vartalonhallintaa. Fysioterapiasta ollu suuresti hyötyä. Alan pikku hiljaa ymmärtämään urheiluhulluja.

Loivaa ylämäkeä reippaasti pienin askelin ylöspäin, ihanaa kesää odottaen!

Maaliskuu

 Meijän maaliskuu oli täynnä menoa. Mitä nyt kipujen ja väsymyksen kans pysty. Synttäreitä usiampia.

Palmusunnuntaina lähdettiin ystäväperheen kanssa ulkoilemaan ja lopulta päädyttiin Vaarilan pihaan makkaranpaistoon ja mäenlaskuun. Tuuli oli niin kova, että meren rannassa jääty. Vaarilan piha on suojaisa ja siinä pysty tuntemaan jopa auringon lämmittävät säteet.

Tänä vuonna Lilia pääsi eka kerran virpomaan. Virvottavaksi pääsi isoisovanhemmat ja isovanhemmat. Naapurit ei ollu kotona. Vaarilaan mennessä Lilia ilmotti, ettei ennää halua virpoa. Peetu ei antanu laittaa pisamia ja huivikin saatiin just ja just. Peetu lämpes tälle ajatukselle vähän hitaasti ja maanantai aamuna oli löytäny kajalin. "Äiti Peetuu piirtää!" kuulu aamulla ja Peetulla oli komia piirros poskessa, kissan viikset. 

Villen synttäreitä juhlittiin kans pääsiäisen aikoihin. Aamupalalle tein kinderkakun överi koristeilla. Synttärikahveille tein pitkään toivomansa banaani-mansikka täytekakun. Kermakakut ei oo mun juttu ollenkaan ja pursotukset oli aivan kamalat. Mutta oli se hyvvää! Uusiksi tehtävä ja treenattava niitä kermapursotuksia. No kakkuhan sitten lopulta pääty keittiön lattialle, kun avasin jääkaapinoven. Olin laittanu sen sinne hieman huonosti ja hienosti hujahti väärin päin. Ville ehti peräti palan toivekakkuaan syömään.

Pääsiäisvalmisteluja

Pääsiäinen meinas päästä yllättämään. Tänään tuotiin koivun oksia sisälle ja eilen kylvettiin rairuoho. Kokeilin eka kertaa vaippaan kylvämistä talousaperin tai mullan sijaan. Iittalan kastehelmi tuikkukupit on osoittautuneet oikein monikäyttöisiksi. Oon laittanu dippikastikkeet tarjolle niissä ja nyt rairuohot. 

Aloin miettimään, että kun läpinäkyvät astia, niin voishan sen geelin värjätä. En tiedä vaippageelistä, mutta talouspaperi ainakin menee ruskeeksi. Kaapista löytyi vaan punasta ja sinistä väriä, joten niitä lähdin testaamaan. Keltainen oli mielessä, mutta en muistanu sitä kaupassa. Kuulin jälkeen päin, että ruoho voi myös värjäytyä, joten nyt jännitetään.

Pomp De lux ss16

Pidin taas Pomp de Lux -lastenvaatekutsut, että pääsin hipelöimään ihanuuksia. 

Kutsut on ihanat, kun pääsee leipomaan ja tekemään herkkuja sekä tulee siivottua vähä paremmin. Tulispa paketti pian...

Kevään ihania lastenvaatteita

Kevään värit muunmuassa Gugguun mallistossa on aivan ihanat. Keltaista (lemon), petroolia (petrol green), persikkaa (peach), vaaleen punasta (soft pink), minttua (ice mint) sekä valkoinen (white cap). Petrooli ja keltanen oli mun suosikit heti ja niitä ootin kovasti. Persikka sai ihastumaan kovemmin kuin odotin ja meni vaalean punaisen ohi. 

 

Gugguulta tulee myös keväällä puuvillapipot ja valinnan vaikeus iski väreissä. Tilasin petroolin, persikan, valkoisen ja vaalean punaisen. Vaaleanpunainen oli liian lähellä talven aprikoosia, joten se ei jäänyt meille. Huivit kuvassa on mummun aikoinaan tekemät ja värit oli just eikä melkein. Vielä on ollu talven merinovillaset käytössä, mutta piti vähä päästä testaamaan jo kevät pipojakin kylään lähtiessä. Gugguun pipothan on 100% suomalaiset ;)

Osuipa silmään kärkkäisellä herkku pompulat. Värit mennee just nappiin Gugguun kevään värien kanssa.

Ehkä sittenkin haluan olla kotona

Viimeisen vuoden vähintään olen kaivannut, niin kovasti töihin. Työyhteisöä, työpaikkaa. Kova halu päästä pois kotoa ja tehdä jotakin merkityksellistä, jotain millä on väliä. Perheen, lasten ja kodin lisäksi. Halu on ollu kova ja se on jopa ahdistanu. Ehkä siksi, että se työ on asia, mikä ihmiselle kuuluu. Se on oletus, että jokainen sitä tekee. On töitä ja lomia, arkea ja juhlaa.

Kuitenkin nyt, kun oon selvinny viime yöstä, alan olemaan vahvasti toista mieltä. Pitkän viime yön mietin asioita ja koitin kestää aivan kamalan kivun. Rukoilin ja koitin olla itkemättä. Olisi voinut vaan itkeä, mutta se pahentaa kipua, niin piti keskittyä. Mietin, että taidan paljon mielummin haluta olla kotona kivutta kuin töissä ja kärsiä järkyttävistä kivuista, mihin ei oo täsmä apua. 

Nyt kolme viikkoa jatkunut yhtäjaksoinen kipu välillä pahenee ja välillä vähä helpottaa. Muutaman kuukauden ehdin nauttia kivuttomista päivistä, kun päivittäinen kipu saatiin pois. Ja nyt se palas. Eilen kipu oli vas taulukolla mitattuna 5-7. Illalla Lilian jumpan aikana se alkoi nousta ja kotimatkalla hyppäs kymppiin. Kotona suoraan sohvalle ja tuntu, että pää räjähtää. Aivan oikeesti räjähtää! 

En tiedä onko hyväksi tarkkaillaa tarkkaan, miltä kipu tuntuu ja missä tuntuu ja miettiä adjektiivejä. Lääkärit kyllä monesti ollu tyytyväisiä mun erittäin kuvaavaan kuvailuun. Viime elokuussa kun niskavamma alkoi muistuttelemaan itsestään, kivut muuttu. Ja nyt taas eilen oltiin siinä niskavamma kivussa. 

Kipu lähtee niskasta ja tunkee pään läpi poskipäille, poskionteloon. Siitä nenään ja nenän varta otsaan, silmiin ja otsaonteloon. Pää on täynnä painetta, kuin kamala poskiontelon tulehdus. Pienikin liike, niin aivot hyppii pikkukivillä. Kipu koittaa tunkea itseä läpi päälaelta samalla laskeutuen haaroina koko päähän ja viimeiset koukerot korviin. Kokeilin kiertää päätä, en muista olinko ennen kovassa kivussa sitä kokeillu ja se ei ollu hyvä idea. Kun kiersin pään kokonaan oikealle tai vasemmalle, kipu ja paine räjähdysmäisesti paheni ja pisti, piikitti.

Jos on pitkään aivan paikallaan, aivan paikallaan, kipu ja paine laskee. Kipu tuntuu paineena ja kasvoilla kihelmöintinä ja piikkeinä sekä säkenöivänä. Silmien takaa tuikkii läpi. Välillä joku vääntää korvalehtiä. Kitalakea särkee ja puutumis hetkiä käy kasvoilla. Mutta kun on aivan liikkumatta, olo helpottuu pikkuhiljaa. Kolmen tunnin jälkeen lähes täysin paikoillaan makaamisen silmät kiinni pimiässä huoneessa, paine hävis. Jäi vain särky, kipu; tuikkiva, pistävä ja viiltävä. 

Kun kipu mennee tarpeeksi kovaksi, alkaa vasen silmä vuotamaa ja nenä mennee tukkoon. Nyt vaikka paine hävis, niin jos menin vasemmalle kyljelle paine ja tukkosuus palas. Makasin selällään täysin liikkumatta ja keskityin hengitykseen. Käsi pallean päällä mietin hengityksen sinne ja vain hengitin. Se autto! 

Kun kipu on kovaa, ei pysty nukkumaan. Ei pysty pitämään silmiä auki. Kuuntelemaan ja miettimään pystyy. Paineen hellitettyä ja kivun vähän tasaannuttua käännyin mahalleen ja aloin treenaamaan jalkoja. Hitaasti, niin hitaasti kun vaan voi ylös ja alas. Treenasin hallittua hidasta liikettä, koitin saada jalat liikkumaan hitaasti ja sulavasti. Hengitin ja liikutin jalkoja. Taas sain kipua laskettua.

3:28 katoin kelloa ja mietin, kuinka pitkä tämä yö on. Olin seitsemältä mennyt sänkyyn enkä yhtään nukkunu. Mutta sitten oon nukahtanu. Ehkä rukoukseen ehkä keskittyneeseen hengittämiseen.

Muistan elokuussa mökillä olleeni yhtä kipeä ja sieltä ajettiinkin suoraan lääkäriin ja päivystykseen. En muista oonko tässä välissä ollu samanlaisessa kunnossa, enkä haluakkaan. Ja vielä vähemmän haluan uudelleen tuon kivun.

Mun kivut saatiin hyvälle mallille, kun mulla oli selkeä rytmi ja päiväunet. Tarkat harjotteet, joita tein sekä erilaiset fysioterapiat. Päälle homeopatia, magnesium ja aloevera. Enää jäi vaan väsymys. Mutta päivittäinen kipu oli poissa ja pahat kipu kohtaukset vähissä. Pystyin imuroimaan ja luutuamaan, tyhjentämään ja täyttämään astianpesukoneen, leipomaan ja pyykkäämään, samana päivä enkä läheskään aina tullu kipiäksi. Ja nyt pystyn, en oikein mihinkää, makaamaan kivussa niinkuin sillon aikaa sitten.

Elämä opettaa.

(ja nyt äkkiä silmät kiinni, ennen kuin kipu enempää kovenee)

Maanantaita

Aamuyöstä heräilin ja stressasin parin tunnin päästä olevaa herätystä. Pääkipu vaan oli ja pysy. Lapset vietyä hoitoon ja aamupalan jälkeen äkkiä nukkumaan. Neljä tuntia meni tuosta nuin vaan. Herättyä aloin laittamaan ruokaa ja ajattelin kirjotella postauksen meijän kahden viikon haasteesta, kun ruoka on uunissa.

Kukkakaalia leikatessa meinasin leikata myös peukalon pään poissa. Säihkähdys ja shokki! Apua apua, mitä teen. En uskalla kattoa. Paperia! Eiku pitäskö se pestä. Huuhtasu ja äkkiä paperia. Verta tullee kauheena ja sattuu! Äkkiä arnicaa, räjäytin koko kaapin, kun en saanu nätisti otettua lääkepakkia. Shokki, tuntuu että taju lähtee ja oksennan. Mietin, että onneks lapset on hoidossa, mutta miten saan ne haettua. Pittääkö mun lähtee lääkäriin.

Soitan Villelle ja tuntuu, että aivan justiin pyörryn. Ei pääse tulemaan heti kotia. Soitan siis mummulle ja ukille. "Rauhotu, ei siihen kuole!" Joo tiiän kyllä, mutta se veren pelko ja onnettomuusshokki, on mulle liikaa. Kävelen käsi ylhäällä paperituppoa puristaen ympäri taloa, "pysy tajuissa, ei oo hättää!" Soitan äitille, että olis pakko nyt vaan saaha puhua jostain. Äitillä oli kiire ja sano, että soittaa iskälle. Juteltii iskän kans sitte puoli tuntia puhelimessa, että mummu ja ukki ehti tulla.

Yhtä aikaa itketti ja nauratti. Aikunen ihminen ja aivan shokissa, kun sormen päästä tullee verta! Ei se kipu edes ollu järkyttävä. Haavan ja veren näkeminen, ei vaan oo mun juttu. Ei oo mun juttu, mutta haaveilen lääkärin ammatista, hyvä yhtälö.

Mummu teippas sormen ja olo alko oleen ok. Lähdin hakemaan lapset ja autolla ajaessa kipu vähä koveni. Päiväkodilla tietty tökkäsin peukun hyllyyn ja kynsi taittu. Veret alko tulemaan läpi siteestä. Ja sitten turvavyöt lapsille. Ilman vasenta peukaloa oli aika tuskasta ja vaikiaa. Eikä se onnistunu. Pakko oli peukulla painaa ja taas veret tullee. Lilia sano "äiti mua itkettää, kun sulla on tuo pipi!" "Ei tarvi itkee. Äitiäki itketti, kun se sattu, mutta mummu hoitaa sen." "Mutta kun mua itkettää, mummun pittää hoitaa sua!"

Kotia päästiin ja Lilia vaati mummua hoitamaan äitin sormea.

Aika suuri tehtävä on vasemman käden peukalolla, kun on aivan kädetön olo. Mutta sitä suurenpi tehtävä on nyt saada tämä mun verikauhu pois. Sen aina ehtii unohtaa, kun ei satu mittää. Ja se on aivan sama kelle sattuu ja mitä, niin oon aika kyvytön tilanteessa. Lapset kun on tippunu jostai, löyny pään tai tullu vähänkään naarmua isompi verta vuotava haava, niin mulla meinaa lähtä taju. Saa tovin hengitellä rauhassa ja keskittyä ja tsempata, että oon taas mukana pelissä. Mitä tälle voi tehä? Pelkään aivan älyttömästi tapaturmia jo pelkästään siksi, että pelkään etten pysty hoitamaan tilannetta. En todellakaan tiiä, mitä teen jos jommalla kummalla lapsista tullee päähän verta vuotava haava.

En tiiä miltä tää peukku nyt näyttää. Antaa olla paketissa, katellaa sitte illalla vaikka. Puoleen välliin kynttä onnistuin veitellä murjaseen, ihme ettei palanen oo tippinu pois. Hyi että!